Mitä tarkoittaa se, että on positiivinen ihminen? Kun tästä aiheesta keskustelee ihmisten kanssa, huomaa, että positiivisuuden käsitys riippuu paljolti siitä, miten sinut ihminen on itsensä kanssa, ja onko kyennyt kohtaamaan vaikeita tunteita itsessään, hyväksyykö omia negatiivisia tunnetilojaan. Ihminen voi pitää itseään yltiöpositiivisena, ja samalla kokea epämääräistä ahdistusta ja suurta vastustusta sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka ilmaisevat negatiivisia tunnetilojaan. Jotkut jopa tulevat sanomaan suoraan tai vihjailevat, että negatiivisten tunnetilojen ilmaiseminen on väärin, ja sitä pitäisi välttää. Onko se positiivisen ihmisen tunnusmerkki, että kieltää negatiivisen olemassaolon, ja ahdistuu sitä kohdatessaan?

Onko se positiivisuutta, että yritetään kieltää muita kertomasta, että mulla on nyt vähän huono päivä ja harmittaa? Jokainen voi itse päättää mitä muiden kanssa jakaa, mutta ehkä ei se ei kuitenkaan ole positiivisuutta, jos yrittää rajoittaa muiden ihmisten tunteiden ilmaisua. Lähinnä ajattelen, että siinä on takana omia tunnelukkoja, traumoja, jotka ovat käsittelemättä.

Itse koen olevani noin pääasiallisesti hyvinkin positiivinen ihminen, mutta juurikin sen takia, että en kasaa mitään sisääni, vaan puran sen pois, käsittelen ne tunteet, ja päästän niistä irti. Se ei ole mitään positiivisuutta, että vaikka kuinka vituttais, niin hampaat irvessä hymyilee ja kasaa kaikki ikävät tunteet sisäänsä. Silloin kun on huono päivä, pitää hyväksyä että on huono päivä, ja antaa niiden tunteiden tulla ja mennä. Eihän sellaista ihmistä olekaan, jolla ei olisi koskaan huonoa päivää.

On tietysti eri asia uskaltaa kohdata negatiiviset tunteensa ja käsitellä niitä, tai se, että  velloo negatiivisuudessa, pyörittää samoja asioita alusta loppuun, on ahdistunut eikä osaa päästää siitä irti. Se on negatiivisiin tunnetiloihin ja vihantunteisiin juuttumista, joka ei edistä henkistä hyvinvointia millään tavalla. Vihaan juuttuminen voi olla merkki masennuksesta. Masentunut ihminen jää kiinni ikäviin asioihin, valoa ja positiivisia puolia on vaikea nähdä missään. Mutta tilanne ei korjaannu sillä, että kielletään ne tunteet. Nämä ovat asian kaksi ääripäätä.

Asiat voi esittää juuri niin mustavalkoisina kuin haluaa. Meissä ihmisissä, ja elämässä ylipäätään, on kuitenkin kaikki harmaan sävyt. Negatiiviset tunteet ovat olemassa, meissä kaikissa. Niiden olemassaolon kieltäminen tai piilottaminen ei tee kenestäkään aidosti positiivista ihmistä. Se, että on välillä huono päivä, ärsyttää, ahistaa, tai ei vaan jaksa, ei myöskään tee kenestäkään negatiivista ihmistä. Se on inhimillistä. Se on tervettä. Negatiivisten tunteiden tukahduttaminen on tosi epätervettä, ja se kostautuu koska ne kasautuu möykyksi sisälle.

Vastakkainasettelulla, korostamalla sitä miten "minä en ole tuollainen", pyritään juurikin kieltämään sen oman pimeän puolen olemassaolo. Sen takia sitä ei kestetä nähdä toisissa, koska sitä ei tiedostamattaan hyväksy itsessään. Pohjimmiltaan me ihmiset emme ole niin kovin erilaisia. Meillä on vain erilaisia keinoja selviytyä oman itsemme kanssa vaikeissa tunnetiloissa.

Kaikki tunteet ovat tärkeitä ja tarpeellisia. Niillä on kaikilla oma olennainen tehtävänsä. Meidän kulttuurissamme, ja varsinkin meidän 70-luvulla ja sitä aiemmin syntyneiden kasvatuksessa, on ollut yleistä, että negatiivisten tunteiden ilmaisua ei ole lapsilta sallittu. Niinpä useimmat meistä eivät kykene millään tavalla käsittelemään omia ahdistuksen ja turhautumisentunteitaan, meille ei ole annettu minkäänlaisia työkaluja siihen. ”Kielletyt tunnetilat” uhkaavat olemassaoloamme, ja ne pyritään raivokkaasti työntämään sivuun, ja koemme myös suurena uhkana ihmiset jotka ilmaisevat näitä kiellettyjä tunteita. Ne herättävät meissä selittämättömän ahdistuksen, pohjimmiltaan kuolemanpelon.

Lapsi, jonka kaikkia tunteita ei sallita, joutuu tukahduttamaan osan itsestään tullakseen hyväksytyksi. Pienelle lapselle vanhempiensa hylkäämäksi joutuminen tarkoittaa kuolemaa, joten se on lapselle hyvin olennainen puolustusmekanismi: negatiivisia tunteita ei näytetä, jotta säilyy hengissä. Jotta tulee hyväksytyksi lapsuutensa perheessä, lapsi joutuu piilottamaan tai hävittämään pois osan tunteistaan. Se osa lapsen persoonasta jää näkymättömäksi, syntymättömäksi. Kuolemanpelko on vahva motivaattori. Se on kaiken kokemamme ahdistuksen perimmäinen tunnetila. Pyrimme estämään sitä tunnetta, haluamme eliminoida sen aiheuttajan elinpiirissämme. Omiin negatiivisiin tunteisiin tutustuminen on kuitenkin tärkeää ja hyödyllistä. Tukahdutettu viha sairastuttaa sekä mielen että kehon. Ja vielä - huutaminen ja raivoaminen ei ole vihantunteiden käsittelyä, se on vain painesäiliön purkamista. Sekin on joskus välttämätöntä, jos sinne säiliöön on kertynyt liikaa painetta.

Käsittelemällä negatiivisia tunteitaan - sallimalla itsensä tuntea ne ja hyväksymällä niiden olemassaolon, niistä voi päästää irti, ja säiliöön ei kerry turhaa tunnepitoista painolastia. Sitä kautta positiivisuus elämässä lisääntyy. Positiivisuus ei lisäänny niin, että kielletään negatiivisen olemassaolo. "Negatiivisuus on perseestä" lausahdus kertoo etupäässä vain siitä, että sen pyrkii kieltämään itsessään, välttämään sen käsittelyä. Tasapaino kaikessa on tärkeää, ping ja pong, Ilkka Kanervaa lainatakseni.