Olen pursunnut energiaa pari päivää. Pääsin sellaiseen flow:hun töiden kanssa, että uusia ideoitakin on alkanut pukkaamaan, ja sormia syyhyttää jo että ehtisin niitä alkaa piirtelemään ja luonnostelemaan tarkemmin paperille. Tuohon luovan kauden alkamiseen tarvitsen aina kuitenkin jonkunlaisen sysäyksen, sellaisen että pystyn kokemaan oman oloni hyväksi, ei-ahdistuneeksi. Muuten luovuus ei lähde soljumaan, ja olen vain ahdistunut. Ahdistunut siitä etten saa uusia ideoita, ahdistunut siitä, ettei oikein huvittaisi alkaa toteuttamaan niitä aiempiakaan ideoita. Ahdistunut siitä, kun en saa itseäni komennettua tekemään oikein mitään, kun tuntuu ettei vaan huvita. Mutta nyt siis intoa täynnä!

Hiihtolomalla lasten kanssa kun saan "luvan kanssa" olla vain kotona, yrittämättä edes saada aikaan töitä, ja stressaantumatta tekemättömästä työstä, niin kas kas, olenkin sitten oikeasti tehnyt niitä töitä. No, tämän mahdollisti se että mies sai flunssan ja jäi töistä kotiin, (eikä kylläkään ole ollut lastenhoitokunnossa, mutta siitäkös minä jaksaisin kiinnostua) joten minä istutin lapset töllön ääreen ja marssin työhuoneeseeni ompelemaan. Ja valmista syntyi. Piiiiitkästä aikaa sekin työ tuntui tosi mukavalta, ei ollenkaan pitkäpiimäiseltä eikä edes hankalalta aloittaa. Kaksi päivää olen siis vain ommellut, enkä edes yrittänyt miettiä mitä mun pitäisi tehdä. Tai no en vain ommellut - olen myös nukkunut pitkään, syönyt rauhassa aamiaisen, ommellut vain pari-kolme tuntia, ja sitten puuhastellut kotiöitä ja laitellut ruokaa, yms. 

Onpa ollut ihmeen helpottavaa kun juuri nyt ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa siitä, että tekee "vääriä töitä"! Kun oletus siis lomalla on, ettei tee mitään töitä. Ongelma taitaa olla siis ensisijaisesti se, että kun yrittäjänä kaikki työt ovat juuri kulloisellakin hetkellä kaikkein tärkeimpiä, ja ne kaikki tosiaan pitäisi olla jo tehty - ja tekijöitä on siis vain se yksi, minä itse, joka ei voi tehdä kuin yhtä työtä kerrallaan... joten, tehdessäni yhtä työtä, ahdistun siitä, kun toinen on edelleen tekemättä. Eikä auta jos vaihdan hommaa, koska silloin se toinen taas jää tekemättä. Ei taida sopia mun stressinsietokyvylle tällainen yhtälö...

Kysymykseni itselleni kuuluukin nyt: onko tämänhetkinen olotilani nyt sitten normaali? Voisinko tulkita tilanteen niin, että nyt ei stressi ja masennus vaivaa, ja on hyvä flow ja ihana luova olo ja olen täynnä intoa ja tämä on normaalia ja näin kuuluukin olla? Vai onko tämä nyt hypomaniaa, jota kestää muutamia viikkoja, jonka jälkeen iskee taas masennus, saamattomuus, väsähdys? Vai onko tämä osa normaalia, luovaa prosessia, välillä into päällä ja sen jälkeen väsähdys ja masennuksenkaltainen olotila, joka on sekin normaalia, ei bipolaarista mielialahäiriötä? Ja tietääkö sitä kukaan, osaako kukaan sanoa varmasti? Mitä jos minä kerron tilanteestani ja olotilastani lääkärille silloin kun olen tässä luovassa flow:ssa ja koen itseni normaaliksi, silloin kerron voivani hyvin, ja diagnoosi on terve normaali naisihminen. Ja jos sattuu lääkärikäynnin ajankohta olemaan sen väsähdysvaiheen aikana, kerron miten olen koko ajan väsynyt, en saa itseäni tekemään mitään ja poden kaikesta huonoa omaatuntoa ja ahdistun, siitäkin kun yritän levätä väsymystäni pois. Diagnoosi on sitten kai masennus.

Tiedostan, että saatan itsekin kertoa oireistani tai "oireistani" niin hyvin eritasoisesti, riippuen siitä kuka kysyy. Jos sitä kysyy  myötätuntoinen naispuolinen terapeutti, ja satun olemaan kuoppavaiheessani, saatan itkeä tillittää pelkästään sen takia, että edes joku välittää kun mulla on niin paha olla, ja kerron miten on vaikea sitä ja tätä. Mutta kas jos sattuukin kysymään arvoisa herra sykiatri, niin minullahan on kauhea tarve osoittaa miten hirvittävän hyvin minä pärjään elämässäni, ei minua mikään oikeastaan vaivaa ja olen todella jaksava ja luova ja innostunut ja pystyn jos vaikka mihin. Kas kun on tällainen jollain tasolla tiedostamaton tarve päteä ja pärjätä, ja nimenomaan miehille sitä pitää osoittaa. Tämän siis olen tiedostanut jälkikäteen, syyn, miksi en viimeksi ole saanut minkäänlaista diagnoosia kaksisuuntaisuudesta.

Tai sitten syy on se, ettei minulla yksinkertaisesti ole mitään kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Yritän vain etsiä laiskuudelleni tekosyitä diagnooseista, kun oikeasti voisin vain ryhdistäytyä ja opetella tekemään töitä silloinkin, kun ei just niin kauheesti huvittais. Paitsi että kun ei se vaan toimi noin. Vai toimiiko? Joka toinen päivä olen sitä mieltä että mulla on sairaus, joka toinen päivä olen varma että kuvittelen kaiken, ja olen vain laiska ja lusmu. Ota tästä nyt sit selvää!