Toinen parisuhdeterapiaistunto. Puolitoista tuntia hermoja raastavaa jankkausta samoista asioista mistä ollaan jo riidelty kotona, aikanaan. Minä yritän selittää terapeutille, minkälaisesta asetelmasta syntyy se pahin mahdollinen riita:

• Minä sanon mielipiteeni jostain asiasta, mies mitätöi sen täysin.
• Minä esitän perustelun omalle näkökannalleni, mies mitätöi sen täysin. Tai ei edes kuuntele.
• Minä esitän toisen perustelun, mies mitätöi sen täysin.
• Minä esitän lukuisia erilaisia perusteluja, kaivan aiheesta faktatietoa, näen vaivaa perustellakseni asian (vaikka periaatteessa jo pelkästään mielipidettäni ja näkemystäni asiasta pitäisi arvostaa ja kunnioittaa edes sen verran, että kuunneltaisi, otettaisi vakavasti, ilman faktojakin!). Mies tyrmää ne kaikki, käyttämällä vastaperusteluna jotain täysin absurdia, ei ole mitään faktatietoja, jotka tukisivat hänen väitteitään. Eikä hän yritä edes etsiä niitä, sanoo vain, että en enää keskustele tästä asiasta, piste.

Otan esimerkiksi tapahtuman, riidan, joka juontaa juurensa neljän vuoden taakse. Koko parisuhteemme karmaisevin riita, jossa vastakkain olivat minulla aito hätä ja huoli lasten turvallisuudesta ja tarve tehdä asialle jotain heti - ja toisaalta miehen tarve olla oikeassa, tarve sivuuttaa minun mielipiteeni, tunteeni ja huolestuneisuuteni, ja yksinkertaisesti vain päättää diktaattorimaisesti ”miten tämä asia nyt hoidetaan”. (tietysti niin, ettei sille tehdä mitään)

Koen pelkästään jo mielipiteeni ja tunnetilani vähättelyn todella voimakkaasti ahdistusta lisäävänä, saati sitten sen, kun huomaan, että mielipiteeni tueksi esitetyt faktatiedotkin yritetään vesittää, kaikki esittämäni perustelut vähätellään olemattomiin, sivuutetaan joillakin täysin toisarvoisilla huomioilla. Väheksyntä, äärimmäisen voimakas tarve mitätöidä minut, olla oikeassa, huokuvat miehen vastauksista. Kun hän vain sattui päättämään juuri nyt, että tällä kertaa en anna milliäkään myöten, niin vaikka olisitkin oikeassa, olet silti väärässä.

Otettuani tämän vanhan riidan esimerkiksi, alamme uudelleen kiistellä tästä vanhasta asiasta, terapeutin kuullen. Mies ihmettelee, miksi ”kaivellaan esiin” vuosien takaisia riitoja, kun hän on jo unohtanut asian. Kysehän ei ole itse riidanaiheesta, vaan asetelmasta, siitä miten riita etenee (tai ei etene) ja yritän sitä valottaa esimerkilläni. Että olemme tästä riidelleen jo neljä vuotta sitten, ja vieläkään en ole saanut keskustelua edistymään niin pitkälle, että mies kunnioittaisi ja antaisi arvoa minun mielipiteelleni, ja sille, miten voimakkaita tunteita se minussa herättää, kun on kyse lasten turvallisuudesta! Että hän lakkaisi vähättelemästä asian tärkeyttä minulle, ja myöntäisi, että teimme oikean ratkaisun.

Hän jatkaa edelleen, neljän vuoden jälkeenkin (huom! vaikka itse on siis täysin unohtanut koko tämän asian!?) tuntemuksieni vähättelyä esittämällä, että ”emme voi kaikkia mahdollisia riskejä poistaa lasten elämästä, joten oli siis täysin turhaa yrittää poistaa tätäkään, vaikka se oli mahdollista.” Ja yhtenä tärkeimpänä perusteluna tälle se, että tekemämme hankinta oli kallis (suhteessa asiaan ja silloiseen rahatilanteeseemme, minun mielestäni EI edes ollut) ja että rahaa on muutenkin vähän. Tällä hetkellä kyllä, mutta muistutan, että silloin kun hankinta tehtiin, neljä vuotta sitten, taloutemme kesti hyvin kyseisen hankinnan… Mutta se tuntuu kelpaavan miehen mielestä perusteluksi oikein hyvin, että hän pitää  4 vuoden takaista hankintaa typeränä hysteerisenä ylisuojelevuutena, kun rahatilanne on NYT huono O.o

Yritän selittää miehelle, että hänen pitäisi ymmärtää asia siltä kannalta, että asia on/oli minulle todella tärkeä, ja sen takia siitä pitäisi vähintäänkin kyetä keskustelemaan, ja miettimään kompromissia. Huom. tämä itse asia ON jo käytännön toimenpiteiltään ratkaistu, mutta edelleen mies on vahvasti sitä mieltä, että kaikki tehdyt toimenpiteet olivat täysin turhia ja ylireagointia. Asia ei etene. Se ei kertakaikkisesti etene. En saa minkäänlaista hyväksyntää mielipiteilleni, tunteilleni, en vaikka miten asiaa perustelisin. Mies pysyy poterossaan, tiukasti ja syvälle kaivautuneena. Hänen oikeutensa olla oikeassa antaa hänelle loputtoman ja rajattoman oikeuden mitätöidä minun mielipiteeni, tunteeni ja turvallisuudentarpeeni. Oikeassa olemisen tarve menee yli kaikesta muusta. Mitään muuta tarvetta, tunnetta, tai mielipidettä ei oteta huomioon. Minä haen hyväksyntää tunteilleni, hyväksyntää sille, että KUN asia on jo kerran käytännön tasolla ratkaistukin, voisimme molemmat olla sitä mieltä, että teimme hyvän ratkaisun, ja minulla oli oikeus vaatia sitä säilyttääkseni turvallisuudentunteeni. Mies on sanonut, että kyllä, se oli ainoa asia, mihin sitä tarvittiin, tämä on täysin tunneasia. Tähänkin olen esittänyt vastaperustelun faktojen muodossa: kyseinen asia säädetään rakennusmääräyksissä, ja se on pakollinen tietyissä paikoissa, joten se ei voi olla täysin tunneasia. Rakennusmääräyksiä ei säädetä tunnepohjalta. - Ok, valotan asiaa sen verran, että kyse on katon ylisuuresta lumikuormasta ja lumiesteistä, jotka siis on jo hankittu, ja miehen mielestä siis täysin turhaan - vaikka tänäkin vuonna on Suomessa kuollut useita ihmisiä katolta pudonneen lumen alle!

Allaolevan tietopaketin olen hänelle nyt toimittanut, ensimmäisen terapiaistunnon jälkeen, kun aihe nousi uudelleen pintaan. Silloin neljä vuotta sitten hän siis väitti, ettei minkäänlaista todellista riskiä putoavan lumen alle jäämisestä voi edes olla. Kaikenalaista tässä maailmassa tapahtuu, ja joihinkin asioihin voi varautua...

 

Ote rakennusmääräyksistä:

8 LUMIESTE

Lumiestettä käytetään kaltevilla katoilla estämään lumen ja jään putoamisesta aiheutuvia vaaroja tai muusta syystä. Lumieste on rakennettava estämään lumen putoaminen katualueelle ja muulle yleiselle alueelle, katoksettoman sisäänkäynnin kohdalle ja lasten leikkipaikalle. Lumieste tarvitaan katolla karkeapintaisella katteella, kun katto on jyrkempi kuin 1:4 ja sileäpintaisella katteella, kun katto on jyrkempi kuin 1:8. Lumieste sijoitetaan mahdollisimman lähelle räystästä siten, että kuormat siirtyvät kantavaan rakenteeseen. Joissakin tapauksissa jalkaränni voi olla lumiesteenä. Myös katolla lappeella olevat rakenteet tarvittaessa suojataan lumiesteellä.


http://www.iltalehti.fi/uutiset/2011011913026760_uu.shtml
http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Nainen+kuoli+pudonneen+lumen+alle+Nastolassa/1135254453400
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/Vaunuissa%20ollut%20lapsi%20jäi%20katolta%20vyöryneen%20lumen%20alle/art-1288334882106.html
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/Mies%20kuoli%20lumen%20alle/art-1288361475629.html
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2011011012982970_uu.shtml
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/108169-todellinen-vaara-suomen-jalkakaytavilla
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2010031111283236_ul.shtml
http://www2.aamulehti.fi/uutiset/kotimaa/pihaleikin-paatos-9-vuotias-tytto-hautautui-lumeen-ja-menehtyi/203580

 

Miten tällaisesta mennään eteenpäin? Minä en osaa. Ei tuntunut osaavan se terapeuttikaan. Mies ei anna periksi. Ei tunnusta, että juuri tämä asia olisi mikään ”kosto”, tai takaisinotto joistain muista päätöksistä, joissa hän olisi jäänyt alakynteen. Sanoo ettei ole mitään hampaankolossa, eikä tunnusta mitään ottavansa takaisin. Mutta millin puolikastakaan ei asiasta anna myöten. Hän "ei edes muista koko asiaa", mutta pitää silti kiinni omasta näkökannastaan kynsin hampain, vaikka hautaan asti. Tämä ei etene. Turhauttavaa, ahdistavaa, sietämätöntä!