Olen miettinyt pitkään, onko minulla mahdollisesti kaksisuuntainen mielialahäiriö. Oireet on vähän sen suuntaisia, ja pari ystävääkin on vihjaillut enemmän tai vähemmän sellaista. Mutta kukaan ei tietenkään ole uskaltanut suoraan sanoa, koska olen toisinaan aika arvaamaton reaktioiltani, ja jos nyt sattuisinkin olemaan juuri siinä mielentilassa etten kestä sitä kritiikkiä (tai asioita jotka itse juuri sillä hetkellä tulkitsen kritiikiksi) itseäni kohtaan niin saattaisin suuttua niin kamalasti että voisin jopa katkaista kokonaan välit siihen ystävään. Joten ymmärrän, ettei sitä kukaan uskalla minulle tulla sanomaan. Mutta oikeastaan ei ole edes kyse siitä, etten olisi asiaa havainnut, olen jopa puhunut siitä lääkärille, joka vain nauroi ja sanoi, että jos sinä siivoat kovasti ja tulee siistiä, niin ei ole maniaa sellainen. Maniassa touhutaan kamalasti mutta ei saada mitään konkreettista aikaiseksi. Ok. Uskonhan minä kun arvoisa Herra Psykiatri sanoo niin.

Se mitä itse olen lukenut biposta, kertoo kyllä varsin monenlaisesta oireiden kirjosta - tyypin II bipossa hypomanian oireisto vastaa aika tarkkaan sitä, mitä minä koen useasti. Olen innoissani, todella luova, saan mahtavia ideoita, ja jaksan innostua monesta asiasta samanaikaisesti. Koen olevani todella energinen ja hyvävointinen, siivoan, suunnittelen tulevaisuutta, aloitan käsitöitä, aloitan lukemaan kirjoja, leivon pullaa ja leipää ja laitan monenlaista ruokaa... No suunnitelmat jää innon lässähtäessä usein pelkiksi suunnitelmiksi, käsityöt jää yleensä kesken, ja kirjoja en saa koskaan luettua loppuun asti. Tämä kaikki toki kuulostaa ihan normaalilta, varmaan kenelle tahansa käy näin. Unentarpeen vähenemisestä en osaa sanoa, koska yritän pitää unirytmini säännöllisenä ja nukkua riittävästi joka ikinen yö. Tämä siis varotoimenpide masennuksen pitämiseksi loitolla, eli käytännössä, jos en vielä klo 23 ole unessa, otan puolikkaan unilääkkeen, ja varmistan sillä että nukun joka yö 7-8 tuntia. Koska tiedän että muutamankin yön ajalta kertyvä univelka tekee minut kärttyisäksi, lisää riitelyä, ja negatiivinen kierre on valmis. 

Luulenkin että nämä oireeni, l. aaltoilevat mielialat, ovat normaalisti vain syklotymian oireita, sen verran lieviä, etteivät edellyttäisi lääkehoitoa. Minulla kuitenkin on käytössä masennuslääkitys (SSRI) jonka sanotaan voivan jopa pahentaa kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireita. Lisäksi stressi kärjistää tilanteita ja pahentaa oireita. Stressiä en valitettavasti pysty kokonaan elämästäni poistamaan. Olen tehnyt aika paljon senkin eteen; yritän olla itselleni armelias, olla syyllistämättä jos en saa jotain tehtyä ajoissa tai riittävän hyvin, yritän levätä silloin kun olen väsynyt, jne. Mutta työni kyllä aiheuttaa stressiä, ja toisaalta myös tämä mielialan aaltoilu lisää stressiä - kun välillä olen viikon niin etten saa mitään aikaiseksi, stressi pahenee tekemättömästä työstä. Deadlinet paukkuu ja stressi kasvaa... Ja vaikka kuinka tiedän sen, en saa itseäni piiskattua niitä töitä tekemään, aloitekyky on vain kertakaikkisen nolla.

Jos siis normaalisti nämä oireet olisivatkin vain persoonallisuuden piirteitä, luovalle ihmiselle ominainen aaltoileva mieliala, niin ehkä sitten minun tapauksessani masennuslääkitys sekä stressi kärjistävät oireet sen verran hankaliksi että kärsin itse niistä, puhumattakaan muista perheenjäsenistä. Voimakkaiden luovien kausien ja tiukkojen työrutistusten jälkeen saatan vaipua flegmaattiseen tilaan viikoksi tai pariksi. Olen niin väsynyt etten jaksa tai viitsi edes sängystä nousta, ihan fyysisestikin väsynyt, mutta myös henkisesti. Ja aloitekyky helposti lamaantuu aivan olemattomaksi, päätöksentekeminen vaikeutuu huomattavasti, eli aika lailla selvää masennuksen oireistoa.

Tänä aamuna esim. mieheni kysyi minulta, haluanko viedä pojan harrastuksille ja samalla käydä kaupassa. Minä ahdistuin jo pelkästään siitä, että minun pitäisi kyetä päättämään niinkin vaikea asia, haluanko jäädä kotiin vai käydä kaupassa! Ei ihan normaalia kai... Ja pohjana eilisillalta kammottava riita (lue ed. blogiteksti) jonka päätteeksi suolsin tuon kauniin tekstinpätkän, kirjeen miehelleni, suoraan sieluni syövereistä. Tuota edellistä kirjoittaessa oli itsellänikin jo sellainen olo, että se ihminen joka tätä tekstiä kirjoittaa, ei voi kyllä olla ihan järjissään, sillä taitaa hieman heittää jo iso pyörä.

Hassua, olen aina kuvitellut, että silloin kun alkaa päässä viiraamaan, sitä ei itse tiedosta, muut huomaavat mutta itse et. Ehkä mulla ei sitten kuitenkaan oikeesti viiraa?