Tällanen rehellinen ja naivi pieni ihminen aina kuvittelee, että kaikki ihmiset olisi lähtökohtaisesti reiluja, oikeudenmukaisia ja tasapuolisia. Sitten joutuu välillä tyrmistyksekseen huomaamaan kantapään kautta ja karvaasti, että ei näin olekaan. Varsinkin sellaset ihmiset, joilla on jonkinasteinen auktoriteettiasema (ja jonkinasteinen itsetunto-ongelma siinä sivussa) - ne vasta epäreiluja osaa olla! Ihan tarkoituksellisen ilkeitäkin. Jopa ihan harrastustoiminnassa voi olla sellasta hyväveli ja -sisko meininkiä aika vahvasti. Ei uskoisi, mutta näin on. Kantapään kautta koettua.

Niiden ihmisten olis hyvä ehkä tiedostaa, että itsetunnon ongelmat ei häviä sillä, että kohtelee tarkoituksellisen huonosti ihmisiä, jotka eivät hivele heidän heikkoa itsetuntoaan. Ei se muiden vika ole, jos he kokevat itsensä huonoksi. Mutta, aika surullistahan tuollaisen ihmisen elämä on. Oikeastaan todella surullista. Niin surullista, että minua melkein itkettää niiden puolesta. Melkein.

Olen kyllä ihmetellyt, kun asiasta perillä olevat henkilöt seuraavat vierestä hiljaa, ja antavat kaiken tapahtua. Hyväveli-verkoston jäsenet. Eivät saa minulta minkäänlaista arvostusta. Hävettäisi olla heidän asemassaan. Suojelevat kollegaansa, koska pelkäävät.

Se, joka seuraa vierestä puuttumatta mitenkään kun vääryyttä tehdään, on itse aivan yhtä syyllinen siihen. Kuten sanotaan: maailma ei tuhoudu niiden takia, jotka tekevät pahaa, vaan niiden, jotka katsovat vieressä ja antavat sen tapahtua. Sama pätee niin isoissa kuin pienissäkin asioissa.

"Kaikki tarvii jonkun itseänsä huonomman", lauloivat Freukkarit jo 90-luvun alussa. Sopii valitettavan hyvin tähänkin päivään, vaikka "kaikki" lieneekin liioittelua.

Jotkut tarvii tosi ison lauman itseään huonompia, jotta voivat kokea olevansa edes jotain. Minussa on se "vika", että en asetu kenenkään alapuolelle, en tosin yläpuolellekaan. En kumartele auktoriteetteja. Pidän kaikkia tasavertaisina itseni kanssa, oli henkilön sosiaalinen tai ammatillinen status mikä hyvänsä. Ja jos huomaan, että joku asia menee niin kun ei pitäisi, minä sanon sen ääneen, auktoriteettiasemasta huolimatta. Henkilön itsetunto joko kestää sen, tai ei kestä. Ne joilla ei kestä, reagoivat joskus yllättävillä, ja hyvinkin epäoikeudenmukaisilla tavoilla. Mutta siitä huolimatta en aio alkaa mielistelemään, puhumaan puolitotuuksia, myötäilemaan epävarmojen ihmisten mielipiteitä, jotta he eivät kokisi itseään uhatuiksi. Koittakoot kasvaa - sehän meillä jokaisella täällä on tehtävänä, henkinen kasvu.

Minun osakseni on annettu rehellisyys ja suorapuheisuus, ja uskon, että tehtäväni täällä on juurikin olla aito ja rehellinen, jotta lähelläni olevat ihmiset saisivat mahdollisuuksia kohdata omia arkoja kohtiaan, tiedostaa niitä, ja sitä myötä saada myös mahdollisuuden työstää niitä. Kaikki eivät niitä tilaisuuksia käytä, mutta siitä tämä elämä on niin hieno, että se järjestää meille kerta toisensa jälkeen uusia tilaisuuksia työstää samoja, vaikeita asioita. Me kohtaamme samankaltaisia tilanteita uudelleen ja uudelleen, joko samojen tai eri ihmisten kanssa. Ja jossain vaiheessa olemme valmiita vastaanottamaan niiden sisältämän opin. Sen jälkeen kun olemme työstäneet sen kipeän kohdan itsessämme, ne tilanteet eivät enää aiheuta meissä samaa reaktiota, ja emme edes huomaa enää niitä. Niin kauan kuin emme ole kohdanneet niitä itsessämme, koemme oman pahan olomme toisen ihmisen aiheuttamaksi - sen, joka tökki arkaan paikkaan. Pidämme sitä ihmistä ikävänä, tai ajattelemme hänen vihaavan meitä. Pidämme häntä syyllisenä, ahdistuksemme aiheuttajana. Vaikeat tunnetilat nousevat pintaan, jotta voisimme käsitellä ne, ja oivaltaa, että voimme päästää niistä irti.

Koitapa kertoa tuo sille, joka sieltä auktoriteettiasemastaan vetelee narujaan, epäoikeudenmukaisesti. Mutta näinhän se taitaa olla - auktoriteettiasemaan hakeutuvat ensisijaisesti ihmiset, jotka rakastavat valtaa. Heidän täytyy korostaa omaa paremmuuttaan, ylempää asemaansa ulkoisin keinoin, kun sisältä ovat heikkoja, epävarmoja ja arkoja. Pelkäävät paljastuvansa. Ja siihen kun ihminen alkaa uskoa itse - omaan ylemmyyteensä muihin nähden - ei sellainen ihminen enää koekaan tarvetta kehittää itseään. Hänhän on keksinyt mitä parhaimman tavan piilottaa oman epävarmuutensa sekä muilta että itseltään! Kipeiden asioiden kohtaaminen itsessään on vaikeinta, mitä ihmiselämässä on. Me näemme suunnattomasti vaivaa niiden käsittelemisen välttelyssä, rakennamme kaikenlaisia suojavarustuksia, jotta saisimme pidettyä itsemme turvassa ja ikävät asiat etäällä tietoisesta mielestämme. Ja ymmärtämättä, että kärsimme itse kaikkein eniten siitä, että emme uskalla katsoa itseämme raadollisen rehellisesti ja nähdä itseämme vääristämättömästä peilistä, kaikkine vikoinemme ja heikkouksinemme. No, joskus riittävän iso kärsimys elämässä murentaa kaikki suojavarustukset, ja pakottaa meidät kohtaamaan kaiken sen, minkä olemme itseltämme piilottaneet. Tai sitten - jatkamme samaa näytelmää ja roolia kuolemaamme asti. Jokaisella meillä on kuitenkin vapaus valita, miten toimimme. Uskallammeko, vai pelkäämmekö.