Tänään oli melkoisen vilkas päivä, verrattuna siihen mitä mun työpäivät ovat olleet tän vuoden aikana noin muuten. (pari kuukauttahan olen siis vain koomannut sängyllä ja näpytellyt läppäriä, enimmäkseen vain facebookia, enkä tehnyt juuri mitään mitä voisi oikeasti nimittää työksi.

Kävin tänään aamupäivällä ensin yhdessä palaverissa, isomman porukan kesken, pohtimassa asiaa, jonka mahdollinen toteutuminen vaikuttaa hyvin suurestikin mun työpäiviin ja arkeen. Työhön liittyvä juttu siis, aika isoja ja suurimuotoisia yhteistyökuvioita on suunnitteilla, joten innoissani olen ja samalla kauhuissani, tietäen, että jos siihen projektiin itseni tällään mukaan, niin ei sitten oikeastaan ole varaa sanoa että nyt on vähän huono päivä en jaksa tänään tehdä mitään. Kun joudun sitoutumaan tiettyihin päivystyksiin, ja aika moneen muuhunkin asiaan joka vaatii aktiivista otetta, terävää päätä ja jaksamista, vähintään vuodeksi eteenpäin.  Tai jos ei jaksamista niin vähintäänkin maksamista. Toisaalta, mahdollisuudet menestymiseen on ihan toista luokkaa kuin nykyisellään, työyhteisö ympärillä (jota yksinäisellä yrittäjällä ei ole) eli juttukavereita, vertaistukea samanhenkisistä ihmisistä. Pelottaa, uskaltaako siihen sitoutua.

Tuon palaverin jälkeen oli toinen mieltä kuohuttava juttu, lupasin lähteä eräälle englanninkieliselle ystävälleni tulkiksi, riitelemään matkapuhelinoperaattorin epämääräisestiä laskusta, jonka loppusumma oli kolmanneksen isompi kuin oli sovittu. Siinä meni lähes tunti, ja tunteet kävi varsin kuumana. Kun se homma oli hoidettu, lähdin hakemaan pienintä puolikuntoista mummilta, kun häntä ei voinut tänään vielä päiväkotiin edes viedä. Siellä sitten anopin kanssa kahvia juodessa itse totesin, että taidan käydä aika isoilla kierroksilla, kun olin puhunut tunnin yksinäni taukoamatta ja kovalla äänellä ja juttua vaan riitti ja riitti ja yksi ajatus johti toiseen ja siitä kolmanteen ja minä vain puhuin ja puhuin ja puhuin. Että jos ei tämä ole hypomaniaa niin sitten ei mikään. Anoppi myönsi, että on nähnyt (ja kuullut) minut jokus hieman hiljaisempanakin.

Ilta meni riitelemättä (kas kas) koska kun mies tuli kotiin, minä lähdin jumppaan. Tässäpä siis oiva ratkaisu riitelyongelmaan - kun ei olla samaan aikaan kotona niin ei tule riitaa. Problem solved!

Niin, ja se hypomania sitten kyllä jäi sinne salille kokonaisuudessaan. BodyBalance kulutti riittävästi energiaa, ei vissiin riittänyt enää sitä ylenpalttiseen kälättämiseen. Liikunta rauhoittaa kummasti. Jospa tässä nyt malttaisi aamuun asti nukkua, ja sitten lähden taas uudestaan urheilemaan.