Tiedostan, että minulla on ongelma. 

Olen liian hyväuskoinen. Uskon ihmisistä lähtökohtaisesti aina hyvää. Kuvittelen, että jos kerron epäkohdista, minua kuullaan, ja niihin tulee muutos. Jaksan odottaa sitä muutosta, ja haluan uskoa, että se tapahtuu. Odotan, uskon, enkä suostu näkemään sitä, että joku ihminen ei ehkä edes halua eikä yritä muuttua. Tai ei näe itse tarvetta muuttua, tai ei pysty siihen. Odotan liian pitkään, annan ylittää omat rajani kerta toisensa jälkeen, annan kohdella itseäni huonosti, enkä tee mitään. Ehkä en usko, että ansaitsisin parempaa? 

Kun on antanut jonkun kohdella itseään epäreilusti liian pitkään, kun omia rajoja on rikottu liian monta kertaa, ja siihen havahtuu liian myöhään, silloin nousee voimakas reaktio: Minua ei saa kohdella näin! Se on normaali, terve reaktio, jos ei ole osannut puolustaa itseään, eikä herätä vaatimaan parempaa kohtelua ajoissa. Olisi hyvä oppia.

Mutta kun se palautteen antaminenkin on joskus niin vaikeaa. Kaikki ihmiset eivät ole olemukseltaan niin kovin vastaanottavaisia. Herkkä ihminen vaistoaa sellaisen, jos jollekulle ei voi sanoa, syystä tai toisesta. Sitä intuitiota on vaikea analysoida auki, sen vain tietää. 

Jos pelkää sanoa ääneen, ja pelkää vastaanottajan reaktiota - sitä, että hän ei kuuntele, ehkä suuttuu, kieltää kaiken, ei ota mitään vastaan. Tai jos sellaista on jo saanut osakseen, ja tietää palautteen antamisen turhaksi? Ja jos pelkää vielä enemmän sitä, että palautteen antamisen jälkeen kohtelu muuttuu vieläkin huonommaksi, ja oma elämä vaikeutuu entisestään? Tai jos niin on jo tapahtunutkin!

Ymmärrän nyt niin hyvin, miksi lapset eivät kerro kiusaamisesta. Kun aikuiselle, rohkealle ja suorapuheisellekin voi käydä näin. Itseään yrittää suojella, mutta paradoksaalisesti sillä vahingoittaakin vain itseään, kun ei uskalla sanoa mitään. Suo siellä, vetelä täällä.

Elämä tarjoaa jatkuvasti oppimisen paikkoja. Luulin, että tässä kohtaa minun pitäisi oppia hyväksymään, ymmärtämään, sietämään toisen ihmisen epätäydellisyyksiä. Ehkä olikin tarkoitus oppia puolustamaan itseään, suojella rajojaan? Ehkä minä en vieläkään oikein osaa sitä?

No nyt on siedetty ja ymmärretty - vähän liian pitkään.  On puolustettu ja suojeltu - vähän liian myöhään ja ehkä liian kiivaasti - mutta osasin, opin. Annan anteeksi itselleni sen, etten vielä osannut ajoissa. Yritin kuitenkin. Luotin, ja uskoin toisessa ihmisessä olevaan hyvään. Se vaan ei vielä uskaltanut nousta pintaan.

Kyyniseksi en halua alkaa, mutta ehkä seuraavalla kerralla en luota ja usko niin pitkään. Ehkä annan vain pari mahdollisuutta, ja sitten toimin. En anna ärsyynnyksen muuttua tukahdutetuksi aggressioksi, vaan käytän sitä katalyyttinä, ja rohkaistun sen voimalla toimimaan, vaatimaan muutosta heti epäkohtan havaittuani. Suoraan, avoimesti. Ehkä.

Sehän aggression varsinainen tarkoitus ihmisessä onkin - antaa lisäpontta, herättää ihminen suojelemaan omia rajojaan.

Tai, ehkä ensi kerralla sattuu kohdalle ihminen, jolle uskaltaakin sanoa heti, kun joku asia vähänkin vaivaa - ihminen, joka ottaa palautteen vastaan, jo ihan naurettavan pienestä vihjeestäkin, ymmärtää vastuunsa, ja osaa muuttaa toimintaansa.

Ehkä. Tai sitten jotain ihan muuta. Elämä on suuri arvoitus.