Minä en osaa olla tekemättä mitään. Tai ainakin se on minulle hyvin vaikeaa. Vaatii äärimmäsen suurta tahdonvoimaa, päättäväisyyttä, ja ponnistelua, että osaan istua hetkeksi paikoilleni, olla yksin, hiljaa, ja tekemättä mitään, istua ja vain olla. En ole vielä oikeastaan päässyt siihen pisteeseen, että olisin kyennyt edes testaamaan tätä. Minulla on toisinaan parikin päivää peräkkäin aikaa vain itselleni, ja periaatteessa siinä ajassa pitäisi olla mahdollista olla toimettomana ja istua hiljaa. Suunnittelen aina tekeväni niin, mutta jotenkin onnistun aina ”tekemään ensin tämän ja tämän, ja sitten istun alas ja vain olen”, ja huomaan että päivä menikin sitten siihen. Ihmettelen itsekin miten on mahdollista kuluttaa kaksi kokonaista vuorokautta, onnistumatta sinä aikana istumaan tekemättä mitään edes kahta minuuttia.

Ajatus siitä ei tunnu ahdistavalta eikä tuskaiselta, ja olen ihan positiivisin mielin ajatellut tekeväni sen. Istua sen kaksi minuuttia hiljaa. Mutta aivoihini tunkeutuu jatkuvana virtana virikkeitä, joihin tartun hanakasti – facebookissa joku kommentoi, pitää vastata, pitää kirjoittaa blogia (tätä en ole kirjoittanut viikkokausiin, mutta juuri nyt se tuli mieleen, kun olin aikeissa istua sen kaksi minuuttia meditoimassa), pitää ottaa nuo roskat lattialta pois, pitää laittaa pyykit pyörimään, pitää tiskata nuo lautaset, kahvi pitää keittää, kahvi pitää juoda, pitää lukea kirjaa, toista kirjaa, kolmatta kirjaa, pitää mennä ulos ennen kuin tulee pimeä, musiikkia pitää kuunnella. Onhan moni noista toimista mielenterveyttä edistäviä; ulkona kävely yksin, lukeminen, ja jopa tiskaaminen, ovat tavallaan myös hiljentymistä, rauhoittumista, paikallaan oloa. Mutta samalla myös eivät ole, koska aivot eivät ole tyhjyyden tilassa, vaan ne keskittyvät jonkin asian tekemiseen. Ne eivät ole tekemättömyyttä.

Kaikki ns. tärkeä, jota ei voi tai ehdi tehdä lasten läsnäollessa, kasaantuu niille päiville, jolloin olen yksin. Ja se, mitä itse olen ajatellut silloin tekeväni, se, mitä pidän oleellisimpana ja tärkeimpänä ( - että ehdin istua ja olla tekemättä mitään) jää aina tekemättä. Tämä kai osoittaa, että se aiheuttaa jonkinlaista selittämätöntä ahdistusta, ainakin tiedostamatonta, koska en ole edelleenkään onnistunut tekemään sitä, useista aikomuksistani huolimatta. Tai sitten se osoittaa vain päättäväisyyden puutetta.

Olen lukenut lukuisia hiljentymistä ja rauhoittumista, elämän hidastamista käsitteleviä kirjoja viime aikoina. Muutamia mainitakseni: Owe Wikström: Läsnäolon taito, Eckhart Tolle: Läsnäolon voima, Carita Hellsten: Virtaus ja vastavirta – Nainen matkalla minuuteen, Marikka Bergman: Pientä elämää etsimässä… lista jatkuisi vielä ainakin kymmenellä kirjalla, mutta tässä nyt ne jotka ovat päällimmäisinä jääneet mieleen. Monissa noista kirjoista painotetaan sitä, että ihminen, joka ei tule toimeen itsensä kanssa, pyrkii täyttämään elämänsä jatkuvalla tekemisellä, koska ei halua kohdata itseään, omaa sisäistä levottomuuttaan. Ja tämä oman itsensä kohtaaminen on väistämätöntä, omat sisäiset pelkonsa ja ahdistuksensa pitää kyetä kohtaamaan, jotta niitä voi työstää. Ihminen joka pakoilee itseään, ei pääse henkisen kehityksensä tiellä eteenpäin. Kyky olla yksin on toiseen ihmiseen liittymisen tärkeä edellytys.

Aion nyt kokeilla sitä tekemättömyyttä. Tässä blogia kirjoittaessani, laitan läppärin hetkeksi sivuun, kellon soimaan kahden minuutin kuluttua, ja testaan, miltä tuntuu istua kaksi minuuttia hiljaa itsekseen, kuunnellen omaa hengitystään. Kirjaan sitten ylös tuntemukseni tästä.

 

2 min.

Istun sängyllä mukavassa asennossa. Minulla on läppäri vieressäni, siinä soi zen-meditaatiomusiikki. Laitan kannen alas, niin etten näe näyttöä, musiikki soi edelleen. Asetun istumaan ja laitan ajastimen soimaan kahden minuutin kuluttua.

Kaksi minuuttia on liian lyhyt aika aivojen levottomuuden tyhjentämiseksi. Ajatuksia säntäili edestakaisin koko kahden minuutin ajan, olin tuskin sekuntia pitempää aikaa ajattelematta mitään. Ensin tuli mieleen, että minähän tarvin tähän symboliesineen, vaikka sileän kiven, ja olin vähällä sännätä hakemaan sellaista ja keskeyttää ajastimen, laittaa sen uudelleen alusta mittaamaan aikaa. Sitten muistin, että ei, kun tämä kaksi minuuttia piti nyt istua aloillaan. Vedin kaksi kertaa syvään henkeä, sen jälkeen huomasin jo miettiväni, mitä kirjoittaisin tästä kuluneesta kahdesta minuutista blogiin. Postilaatikko kolahti, siitä muistin, että laskut pitää maksaa tänään. Vielä yksi syvä hengenveto, ja ajastin ilmoitti ajan päättyneen.

 

5 min.

Istun sängyn vieressä nojatuolilla. Tällä kertaa haen symboliesineeni (jota minulla ei ole tätä aiemmin ollut - Owe Wikströmin kirjasta luin, että sellainen saattaa aluksi helpottaa keskittymistä ja rauhoittumista; voi sytyttää kynttilän, tai pitää kädessään kiveä tai muuta vastaavanlaista esinettä) sileän kiven, ja aion pitää sitä kädessäni. Päätän myös sytyttää kynttilän yöpöydälle.

Kynttilä (X), kivi (X), zen-musiikki (X). Vien pois kännykän/facebookin. Istun alas ja aion tuijottaa kynttilän liekkiä viisi minuuttia. En istukaan vielä, pitää käydä pissalla. Pitää päivittää facebook vielä kerran. Viisi minuuttia on pitkä aika olla facebookitta, mitä jos jotain oleellista menee sivu suun? Otan kännykän mukaan vessaan, jotta voin vielä samalla tarkistaa viimeiset päivitykset. Oh dear.

Mielenkiintoinen istunto. Kynttilän liekin tuijottaminen on kiehtovaa. Hetken sitä tuijotettuani minusta alkoi tuntua siltä, että liekki tanssi meditaatiomusiikin tahdissa. Välillä se muuttui ohuemmaksi ja pidemmäksi, välillä leveämmäksi ja lyhyemmäksi. Toisinaan se niiaili, toisinaan läpätti kiivaasti. Pidin kädessäni kiveä, aluksi oli vaikea löytää sille sopiva paikka, niin että se istuisi mukavasti kädessä, tuntuisi sopivan käden muotoihin. Vaihdoin välillä kiven toiseen käteen. Ajattelin, että kivi on esine, joka yhdistää minut maailmankaikkeuden alkuhetkiin, se on ollut olemassa jo miljardeja vuosia sitten, ja on edelleen, joskin hioutuneena, pyöristyneenä, mutta sen materia on ollut tässä maailmankaikkeudessa samana jo aikojen alusta. Tähän ajatukseen yritin keskittyä, miettiä kiven sielua, mistä se on peräisin, ja missä se on ollut, ennen kuin se päätyi minulle. Aika loppui taas kesken.

 

Seuraavaa meditaatiota en aio kirjoittaa tänne. Huomaan, että tieto siitä että aion kirjoittaa tuntemukseni blogiin, häiritsee itse meditaatiota, koska aivoni alkavat muokata tekstiä jo meditoinnin aikana; alan miettiä, mitä sanamuotoja käytän, miten ajatukseni ilmaisen. Ja se taas vie huomion pois hiljentymisen aikana syntyvistä mielikuvista. Aivot ovat mielenkiintoinen laite. Niitä on hirmuisen vaikea käskeä ja ohjata. Ja varsinkin hiljentää. Jatkan siis harjoituksiani. Ehkä kerron kokemuksistani joskus myöhemmin, ehkä en.