Olen viime vuosina tehnyt omassa elämässäni radikaaleja muutoksia. Monet niistä ovat olleet ihan konkreettisia, ja näkyvät ulospäin. Jotkut asiat eivät ehkä näy juurikaan ulospäin, mutta mieleni liikahdukset ovat olleet melko suuria. Olen alkanut kyseenalaistaa omia ajatusmallejani, ja joistakin vahingollisista ajatusmalleista olen jopa päässyt irti. Yksi asia, jonka kanssa olen tehnyt kovasti töitä - ja jossain määrin onnistunutkin - on sisäinen rauha omista päätöksistäni, varmuus siitä että se, miten minä elän omaa elämääni on yksinomaan minun ja perheeni hyvinvointiin liittyvä asia. Minun ei tarvitse miettiä, miten muut kokevat minun elämäni ratkaisut, ja hyväksyvätkö muut, esim. ystäväni tai sukulaiseni niitä. En koe huonommuutta tai häpeää siitä, jos epäilen, että joku minun perheeni ulkopuolinen ihminen ei hyväksy tai ymmärrä minun tapaani olla ja elää. En oikeastaan edes ajattele sitä. Jos joku tulee minulle sanomaan siitä suoraan, en ehkä pidä siitä – mutta en ala puolustella omaa elämääni, kerron vain, että minä koen tämän tavan parhaaksi ja hyväksi meille.

Toisaalta, en myöskään pidä siitä, että elämääni tullaan suoraan päin naamaa kritisoimaan. Aina on olemassa ihmisiä, jotka suuressa viisaudessaan kuvittelevat tietävänsä jopa aivan ulkopuolisena paljon paremmin, mikä olisi juuri minulle hyväksi. Minä olen oman elämäni paras asiantuntija, ja muiden täytyy  luottaa siihen, että olen aidosti miettinyt näitä ratkaisujani ja tullut siihen tulokseen että tämä tapa olla ja elää on kaikkien asianhaarojen kannalta paras juuri nyt, juuri meidän perheellemme. On eri asia, jos kysytään aidosti ja uteliaisuuttaan, halutaan tietää ja ymmärtää ratkaisujamme. Asiat voidaan esittää niin monella eri tavalla.

Olen saanut osakseni myös sellaista holhoavaa ja alentuvaa neuvomista, josta paistaa läpi, että se toinen ihminen ei ollenkaan usko että olisin itse kykenevä arvioimaan, mikä on omaksi ja lasteni parhaaksi. Minä tiedän parhaiten omat resurssini, oman perheeni resurssit, lasteni tarpeet, omat tarpeeni. Ja osaan toki tehdä järkeviä ratkaisuja sen suhteen, mitä asioita pidän elämässäni tärkeinä, ja mitä vähemmän tärkeinä. Olen myös poistanut vaikutuspiiristäni ihmisiä, jotka ovat mielestään tienneet paremmin mikä olisi minun perheelleni hyväksi, ja katsoneet aiheelliseksi myös kertoa siitä minulle.

Olenpa törmännyt sellaiseenkin, että minun kotiini on tultu vieraaksi, ja kaikkea mahdollista on arvosteltu ja kritisoitu jatkuvalla syötöllä. Parin päivän vierailun jälkeen ei todellakaan ole tehnyt mieli enää kutsua sitä ihmistä kylään toistamiseen. Enkä muuten ole tainnut kutsuakaan. Tästä on tosin aikaa jo vuosia, mutta vieläkin ihmettelen, mitä mahtaa liikkua sellaisen ihmisen päässä, joka tulee toisen kotiin kutsuttuna, vieraana, ja ei tee muuta kuin istuu passattavana ja palveltavana, odottaa että ruuat tarjoillaan pöytään, tiskit hoidetaan ja pedit pedataan, ja itse keskittyy vain kertomaan mitä kaikkea meidän arjessa onkaan vikana ja miten teemme väärin sen ja tämän ja tuon, ja miten tuo asia pitäisi tehdä näin ja tämä asia pitäisi tehdä noin. Näin pikaisena analyysinä voisin heittää, että ehkä hän itse kokee huonommuutta, ja arvostelemalla ja kritisoimalla kaikkea mistä vain keksii jotain kritisoimista, saa pönkitettyä omaa itsetuntoaan – ”ei nuo oikeesti ole niin hyviä kuin miltä minusta vaikuttaa, ne tekee monet asiat ihan väärin, minä osaisin kyllä tehdä nämä paljon paremmin, ja kerronkin sen heille!”

Olen sinut omien ratkaisujeni kanssa, tiedän omat motiivini ja resurssini, ja kykenen elämään oman epätäydellisyyteni kanssa kokematta huonommuutta, ahdistumatta siitä, mitä muut mahdollisesti meistä ajattelevat. Olen jopa ylpeä siitä, että olen niin sinut itseni kanssa ja olen rohkeasti ja aidosti sitä mitä olen – työtön, köyhä suurperheen äiti, ja tyytyväinen siitä huolimatta, että elämä on materiaalisesti köyhää. Elämässä on muunkinlaista rikkautta kuin materiaalinen, ja se on se, jota meiltä ei voida ottaa pois. Henkinen rikkaus on se, joka tuo elämään onnellisuutta: aika läheisten ihmisten kanssa, lasten kanssa vietetty aika, kokemus siitä, että on todellakin antanut henkisesti omille lapsilleen kaiken sen minkä he ansaitsevatkin, kaiken sen, jonka omien resurssiensa puitteissa on kyennyt. Ja että on järjestänyt ne omat resurssinsa niin, että siitä riittää lapsille annettavaa. Kun elää tasapainossa omien tärkeimpien arvojensa kanssa, elämä tuntuu hyvältä. Ei ole sisäisiä ristiriitoja.

Mutta asia joka on minua alkanut ahdistaa tai vähintäänkin mietityttää, on muiden ihmisten elämät. Kun on itse oivaltanut elämästä joitakin ydinasioita, jotenkin harmittaa katsella sivusta, kun muut ihmiset, minulle läheisetkin, haaskaavat oman elämänsä kaikkeen turhaan pintapuoliseen kouhkaamiseen, osaamatta aidosti pysähtyä nauttimaan siitä mitä heillä on. Tai pahimmillaan jopa vahingoittavat itseään tai läheisiään omalla toiminnallaan.

Ymmärrän jotenkin syvemmin nyt sen, mistä kaikesta ihminen jää paitsi, kun hän keskittyy elämässään olemaan tehokas, tuottamaan mahdollisimman paljon, haalimaan ympärilleen rahaa ja materiaa. Ja olen aidosti myö surullinen niiden ihmisten puolesta, jotka eivät ole oivaltaneet, että onnellisuus ei löydy materiasta ja omistamisesta, että sen löytää vasta sitten, kun ymmärtää ettei tarvitse omistaa mitään ollakseen onnellinen. Niitä ihmisiä on minunkin lähipiirissäni, jotka keskittyvät tekemään paljon töitä, jotta voivat ostaa paljon materiaa. Hienon talon, kesämökin, paljon tavaraa, merkkivaatteita lapsille, merkkivaatteita itselle, kenkiä, paljon erilaisia kivoja kenkiä, koruja, huonekaluja, kodin elektroniikkaa – lista on loputon. Materian hinku ei koskaan lopu, aina on mielessä vielä jotain mikä pitäisi saada. Mihinkään ei koskaan ole tyytyväinen, aina pitää olla vielä jotakin lisää. Ja sen kaiken maksamiseen tarvitaan niin paljon rahaa, että on tehtävä todella kovasti töitä. Molempien vanhempien on tehtävä tosi kovasti töitä, jolloin lapset viedään tietysti päiväkotiin hoitoon. Ja lopputuloksena ei ehditä nauttia lasten kanssa olemisesta, eikä oikeastaan edes siitä kaikesta mitä on haluttu hankkia. Sitä vain pitää saada lisää, koska siihen kyllästyy aika pian. Stressi liiasta työstä ja liian vähäisestä vapaa-ajasta kaivertaa mieltä ja kroppaa, josta johtuen ei jakseta iltaisin olla sitäkään vähää niille omille pilteille läsnä, joten lapset istutetaan television tai tietokoneen äärelle, jotta saataisiin itse edes pieni hetki hengähtää rauhassa.

Tosin, sitten onkin jo kiire kouhkaamaan vähän lisää. Niitä harrastuksiahan pitää olla, koska oikeesti se paikalleen jääminen ja hiljaisuuteen pysähtyminen alkaakin aika pian ahdistamaan. Omien ajatuksiensa kanssa yksin jääminen pelottaa alitajuisesti niin paljon, että kaikki vapaa-aika pyritään täyttämään mahdollisimman tehokkaasti joko kotitöillä tai harrastuksilla – pääasia, että ollaan koko ajan menossa johonkin suuntaan. Ja lomat tietysti buukataan täyteen ulkomaanmatkoja, tai vähintäänkin kotimaan laskettelukohteisiin tai kylpylään, ettei tulisi sellaista ahdistavaa hetkeä, että ollaan oikeasti siellä kotona, ihan oman perheen kesken siinä isossa ja kalliissa talossa. Siinä talossa, josta maksetaan kroppa vereslihalla lainaa, mutta jossa ei voi olla, koska paikallaan ei pysty olemaan. Ja koska koetaan sitten loman jälkeen huonommuutta siitä, että kaikki muut olivat lomalla jossain matkoilla, ja kyllä meidänkin täytyy johonkin, että on sitten työkavereille jotain kerrottavaa. Miltä se nyt kuulostaisi, että ollaan oltu koko loma lasten kanssa kotona?!

Lähinnä minua siis ahdistaa se, että olen itse tiedostanut joitakin asioita omassa aiemmassa käyttäytymisessäni, muuttanut elämääni sen suhteen, ja nyt näen niitä tismalleen samoja asioita toisten ihmisten elämässä, ja tiedän omasta kokemuksestani, että onni ei ikipäivänä löydy tuota kautta. Haluaisin mennä sanomaan näille ihmisille, että miettikää nyt vähän elämäänne, ja mikä siinä on teille oikeasti tärkeää, mikä on se mitä kuolinvuoteellanne sanoisitte, että tekisitte toisin jos voisitte? Käyttäisittekö aikanne tavaran ja materian haalimiseen, rahan tienaamiseen, vai ehkä mieluummin viettäisitte nekin tärkeät hetket elämästänne lastenne kanssa? Onko tärkeää, että perheellä on iso talo, kaksi autoa, kesämökki, kaikki mahdollinen mitä vain ikinä voi keksiä omistaa? Tarvitaanko sitä kaikkea oikeasti, onnen ja mielenrauhan saavuttamiseksi? Vai jäisikö elävämmin mieleen ja vanhana muisteltavaksi kauppareissut lasten kanssa kiireettömästi kävellen lähikauppaan, reput selässä, kun on aikaa kävellessä jutella lasten kanssa, ja samalla tulee liikuttua ja ulkoiltua? Ei tarvita kalliita laskettelulomia, pulkkamäessä tulee hiki ja hauskaa on, aikuinenkin saa riehua ja nauraa lapsen lailla, lasten kanssa! Ja miten lapset nauttivat siitä, että äiti tai isä leikkii heidän kanssaan! Muisteletteko sitten vanhana sitä, että olipas hienoa kun tuli tehtyä näin paljon töitä, ja lapset hoiti joku muu, vieras ihminen, ja aika pitkälle ne elämänarvot ja kasvatuskin omille lapsille tuli sieltä päiväkodista ja koulusta? Vai tuntuisiko tärkeältä, että tähän ainutkertaiseen elämäämme varattu vähäinen aika olisi käytetty omien läheisten, rakkaiden lasten kanssa, niin, että he saisivat enemmän rakkautta, läheisyyttä, mielihyvää ja psyykkistä tasapainoa elämäänsä? Kokisivat itsensä tärkeiksi, tasapainoisiksi ja rakastetuiksi, ja saisivat hyvät eväät oman tulevan elämän ja parisuhteen rakentamiseen, osaisivat omille lapsilleenkin antaa sitten enemmän elämässään?

Mutta eihän tämä elämä niin toimi. Ihmiset eivät tajua asioita niin, että heille kertoo sen mitä itse on oivaltanut. Oivaltaminen on prosessi. Jokaisen täytyy saada siihen omassa elämässään sysäys, jokin tapahtumaketju, joka potkaisee ajatukset liikkeelle. Jokin, joka pistää kyseenalaistamaan nykyisen elämäntavan. Useinkaan ihmiset eivät ajattele elämäänsä kovin pitkälle tulevaisuuteen, tai varsinkaan kuolemaan asti. Mietitään vain huomista päivää, ehkä saatetaan suunnitella sitä seuraavaa lomaa tai mitä tehdään ensi kesänä – mutta harvemmin kyseenalaistetaan sitä, olenko onnellinen juuri nyt ja juuri näin, mitä asioita minä aidosti arvostan, ja toteutanko elämässäni niitä arvoja. Ja jotta näitä arvoja ihminen alkaisi punnitsemaan ja miettimään, pitää olemassaolevan elämän alkaa tuntua liian kivuliaalta, jotta sitä voisi jatkaa sellaisenaan. Ehkäpä olemassaolevaan on vain niin helppo hukkua, ja kuvitella että tätä tämä elämä nyt vain on, kohdusta hautaan. Monesti jos näitä ajatuksia ihmisille esittää, kuulee vielä voimakasta vastustusta siitä, että oikeasti ei olisi edes mahdollista muuttaa elämässään mitään, on vain pakko kulkea virran mukana ja tehdä kuten sinun odotetaan tekevän. Uusien ajatusmallien omaksuminen on kivulias prosessi. Ja ehkäpä se useimmiten lähtee liikkeelle vasta isosta elämänkriisistä, kun olemassaolevalle on pakko tehdä jotain, kun kokee, ettei voi enää jatkaa näin. Siihen asti, ihmiset vain näennäisen tyytyväisinä (ehkä syvällä sisimmässään, osin tiedostamatta sitä kuitenkin onnettomina) jatkavat elämäänsä, koska näin vain kuuluu tehdä, näin kuuluu olla ja elää.

Ahdistavaahan se on. Miten sitä osaisi ajatella, että jokainen on oman onnensa seppä, ja jos puoli maailmaa haluaa elää elämänsä sokeana, laput silmillä, ymmärtämättä miten pienistä ja yksinkertaisista asioista onni koostuu, ja että jokaisella olisi ne avaimet käsissään ilman mitään sitkuja ja mutkuja – niin minä en sille oikein voi mitään, ja minun täytyy vain tyytyä siihen, että näin on. Tai luottaa siihen, että kyllä ne jonain päivänä sen tajuavat. Jotkut heistä, ainakin. Se vain on niin kertakaikkisen surullista, miten tämä yhteiskunta pyörii vain tehokkuuden ja materian ympärillä, ja ihmiset eivät enää kohtaa toisiaan, eivätkä ymmärrä sitä, mitä lapset tarvitsevat vanhemmiltaan, ja mitä aikuiset tarvitsevat toisiltaan, ja miten pienestä onni oikeasti on kiinni.

 

Minun seuraava haastava henkinen prosessini on oppia kestämään sitä sietämätöntä tosiasiaa, että kaikista ihmisistä ei tule onnellisia, koska he itse ovat suurin este omalle onnelleen, ja kieltäytyvät henkisestä kasvusta. Surullista, mutta minä en voi auttaa muita kuin itseäni. Voi korkeintaan kirjoitella näitä ajatuksiani johonkin, ja toivoa että jossakin edes joku sattuisi niitä lukemaan, ja alkaisi miettiä ja oivaltaa jotakin samansuuntaista mitä itse olen oivaltanut. Olen havainnut, että jos kohdeyleisö ei ole vastaanottavainen (ja useinkaan se EI ole) niin näiden asioiden ja oivallusten kertominen on aivan turhaa, ja aiheuttaa itselleni vain enemmän ahdistusta, kun huomaan että ei se kuitenkaan ymmärtänyt, eikä edes halunnut kuunnella. Hämmästyttää huomata, miten keskeneräisiä me ihmiset olemme, vielä aikuisinakin. Ja vielä enemmän hämmästyttää se, että suurin osa haluaa pitää sen oman keskeneräisyytensä, pitää siitä kiinni kynsin hampain, viedä sen hautaan. Eivätkä ne rassukat ymmärrä, että juuri se on ainoa este omalle onnellisuudelle, että ei itse suostu kohtaamaan itseään, omia ongelmiaan, katsomaan totuutta suoraan silmiin. Kai se sitten vain on liian pelottavaa.