Tai paremminkin, terapian tarpeen arvioinnissa, kävin tänään. Jo lyhyen keskustelun jälkeen terapeutti antoi ymmärtää, ettei mun kohdalla ehkä ole kyse kuitenkaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, vaan enemmänkin masennuksesta stressireaktiona. Eli, karkeasti arvioituna tämä mielialan voimakas aaltoilu voisi johtua siitä, että vaadin itseltäni niin paljon, etten koskaan pysty saavuttamaan itselleni asettamiani tavoitteita. Ja vaikka tekisin (ja teenkin aika usein!) pitkiä työpäiviä, pahimmillaan 10-12h/vrk, en siltikään ole tyytyväinen siihen mitä olen saanut aikaan. Määrällisesti siis en ole tyytyväinen, koska laadullisestihan minä olen myös vaativa - perfektionisti. Ja sen takia ehkä juuri työn tekemiseen meneekin minulta paljon aikaa, koska haluan tehdä kaiken täydellisesti, virheettömästi, kunnolla, laadukasta. Riittävän hyvä tai riittävän laadukas eivät ole käsitteitä joita käytän, vaan kaiken pitää olla täydellistä. Ja kun olen tyytyväinen laatuun, määrä ei vastaa kuitenkaan odotuksiani, jolloin ahdistun, ja yritän ehkä tehdä vieläkin enemmän. Tämä jatkuva itsensä piiskaaminen aiheuttaa myös stressiä, kun "tiedän" koko ajan että tämän piti olla valmis jo silloin ja silloin, ja säädän vieläkin sitä. Stressi, liika työmäärä, epärealistiset tavoitteet itseään kohtaan, aiheuttavat muutamien viikkojen luovan kauden aikana sitten sen väsähtämisen, joka on (terapeutin mukaan) hyvä asia, koska kroppani ja pääni osaa ottaa tarvitsemansa pysäytyksen väkisin, muuten se menisi överiksi, ja manian puolelle. No maniaa minulla ei ole, mutta kylläkin toistuvia vinhan luovuuden kausia ja niiden jälkeen masennusväsähdyksiä, aloitekyvyttömyysjaksoja. Ja tätä siis voisi pitää ihan persoonallisuuden piirteenä, ei merkkinä sairaudesta.

Mutta eihän se elämää oikeastaan helpota tietää oli se sitten sitä tai tätä. Koska pitäisi oppia olemaan lempeämpi itselleen, osata rentoutua ja osata arvostaa sitä työpanosta minkä kykenee tekemään. Mutta kun minä en osaa. Vaikka olisin tyytyväinen siihen mitä olen tehnyt, silti piiskaan ja kritisoin itseäni niistä sadasta asiasta joita EN ole vielä tehnyt. Ja jotka minun mielestä pitäisi jo olla tehtynä. Joten en kehu itseäni, vaan haukun tekemättömistä. Ja kun olen tehnyt pitkän työpäivän, saanut valmiiksi ison urakan, tehnyt laadullisesti hienoa työtä, en kuitenkaan osaa päivän päätteeksi levätä ja rentoutua. Sitten pitää olla täydellinen äiti, laittaa lapsille terveellistä ja monipuolista ruokaa, pitää kotia siistinä, harrastaa ja hoitaa omaa kuntoaan. Ja sen jälkeen ei vaan enää ehdi eikä jaksa edes ajatella mitään neulomista, lukemista, askartelua. Ainoa mitä jaksan, on surffailla facebookissa, ja siitäkin tulee huono omatunto, kamala mikä aikasyöppö sekin on!

En siis tiedä hoidetaanko tätä mun mielenterveyttä lopulta oikein mitenkään - kyllä ne lupasivat uuden ajan antaa mulle, mutta vähän sellainen olo jäi, että "ei sinussa mitään vikaa ole, tuo on ihan normaalia että ihminen masentuu jos on liian ankara itselleen ja liikaa stressiä, ei siihen mitään lääkitystä tarvi". No hyvä tietysti niin, että on ihan normaalia, ja ettei tarvi lääkitystä... mutta mun mielestä kun se ei vaan ole ihan normaalia, että ihminen joka on luova ja aikaansaava, pystyy kuluttamaan kaksi kuukautta elämästään viettämällä päivät kotona yksin, saamatta aikaan mitään järkevää!! Ehkä se ei heidän kannaltaan ole ongelma jos minä en kykene toimimaan yrittäjänä, mutta mulle se kyllä on ongelma. Tämä on vähän niinkuin mun työ nyt, ja mun pitäis kyetä tämä hoitamaan, kunnialla. Eikä ole kyse siitä etteikö työ olisi mieluista - kun se nimenomaan on!  Nautin siis työstäni, ja kun kerran teen sitä itselleni, niin kaikki projektit joihin osallistun ovat motivoivia ja mielenkiintoisia. Mutta kun osan ajasta en vain kykene tekemään mitään.

Olenkin itse sitä miettinyt monesti, että olenko vain laiska, kun en välillä saa tehtyä mitään. Toisinaan sitten olen yli-ahkera kun teen ylipitkiä päiviä, raadan itseni uuvuksiin. Ja tietysti olen myös itsekäs ja ilkeä, kun aiheutan kanssaihmisilleni tarkoituksellisesti ja ihan ilkeyttäni huolta, silloin kun olen masentunut ja elämänhalu on jossain viemärinpohjalla, ja rassukat läheiseni joutuvat olemaan huolissaan minusta. Ilkeyksissäni ja ihan vain muita kiusatakseni sellaista teen, tietysti. Mutta sairas en ole, tämä on ihan normaalia.