Olen pohdiskellut paljon häpeäntunnetta kulttuurissamme. Sitä, miten vahva vaikutin ja motivaattori se on ihmisille, miten se muokkaa käyttäytymistämme, ja sitä, miten aitoja uskallamme olla. Pelko joutumisesta häpeään muiden silmissä taitaa olla lähes kaikessa se pohjimmaisin motiivi sille, mitä teemme, tai emme tee.

Varsinkin silloin, kun sitä ei vielä tiedosta, se vaikuttaa elämässämme vahvasti. Ja silloin me myös tarmokkaimmin kiellämme sen vaikuttavan meihin millään tavalla. Paradoksi! Vasta kun sen olemassaolon alkaa varovasti aavistaa, kun häpeän pelko alkaa tulla meille itsellemme näkyväksi ja todelliseksi, vasta sillä hetkellä pystymme työstämään sitä tunnetta itsessämme, vähentämään sen vaikutusta motiivina toimillemme. Häpeän pelko alkaa hiipua vasta, kun alamme rakastaa itseämme, uskoa siihen, että olemme hyviä, kelpaamme, olemme riittäviä. Sitä kautta, kun itsearvostus ja itsensä hyväksyminen lisääntyy, emme tarvitse enää niin paljon muiden ihmisten hyväksyntää kokeaksemme itsemme hyväksi, ja alamme vihdoinkin aidosti syntyä omaksi itseksemme, siksi persoonaksi, joka olemme.

Ihminen, joka ei kaipaa toisten hyväksyntää sille mitä ja kuka on, mitä tekee tai sanoo, hän uskaltaa sanoa ääneen ja tehdä sen, minkä sydän sanoo oikeaksi. Hän uskaltaa olla täysin oma itsensä. Häpeään joutumisen pelko, pelko siitä, mitä naapurit, äiti, opettaja, yhteiskunta jne. minusta ajattelevat, estää aidon omaksi itsekseen syntymisen. Kaikki toimintamme perustuu silloin hyväksynnän tarpeelle. Ja niin kauan kun toimimme näin, emme aidosti kuuntele itseämme. Emme voi olla koskaan täysin tyytyväisiä ja onnellisia, jos toimimme omaa toivettamme vastaan, jonkun muun tahon hyväksynnän tarpeessa.

Jos joku väittää, etteivät muiden puheet millään tapaa vaikuta omaan käyttäytymiseen, hän joko jättää mainitsematta sen ison prosessin, jonka on väistämättä joutunut käymään läpi asian tiedostamiseksi ja työstämiseksi - tahi ei ole vielä ollenkaan tiedostanut omaa häpeäntunnettaan. Jälkimmäinen on todennäköisempi vaihtoehto. Häpeä on niin vahvasti meidän kulttuurimme luissa ja ytimissä, siltä ei yksikään ole voinut välttyä. Ja ken sen prosessin on itsensä kanssa aloittanut - saati sitten, että käynyt läpi pohjamutia myöten, ja onnistunut täysin selättämään häpeäntunteensa - ei jättäisi mainitsematta sitä. Se prosessi on mullistava ihmiselämässä, ja uskon, että ken siihen on ryhtynyt, kunnioittaa sitä omaa prosessiaan, sekä myös muiden vastaavaa. Ei sitä voi "unohtaa mainita", jos sen on itsessään kerran tiedostanut. Vai voisiko tällainen asia vain tapahtua, ilman että ihminen itse tiedostaisi miten suuren henkisen työn on tehnyt, miten ison prosessin on käynyt itsensä kanssa läpi? En usko.

Emme me syntyneet vain kerran, äitimme kohdusta. Koko elämämme on synnytysprosessia, jota teemme itsemme kanssa. Jotkut tekevät, jotkut kieltäytyvät siitä. Elämä on jatkuvaa syntymistä omaksi itsekseen, joka päivä vähän lisää.

Hyvää synnytystä!