Lähdin hieman vastahakoisena viikonlopuksi asuntovaunulle. Kun pitäis soittaa, ja pitäis laulaakin, ja miten mie siellä sit harjoittelen. Velvollisuudentunnon ääni puhui pääni sisällä, että kyllä se nyt olis viisaampaa olla lähtemättä, ja tehdä kotona niitä hommia. No, lähdin kuitenkin.

Ilma oli syksyisen kirpeä ja raikas. Aurinko värjäsi maiseman punertavan oranssiksi, saaden kellertävät ja oranssit puiden lehdet ja tummanpunaiset mustikanvarvut hehkumaan. Kirkasta, kuulasta, monenväristä. Tuoksui syksylle. Luonto juhli näyttävästi ennen jokavuotista kuolemaansa, ennen vaipumistaan horrokseen. Oli helppo hengittää, ja luonnon kauneus, hiljaisuus, ja kaiken pysähtyneisyys rauhoitti levotonta mieltäni.

Saunoin pitkään, kiireettömästi, ja pulahdin 6-asteisessa järvessä monta kertaa. Välillä istuin saunan kuistilla auringon syleilyssä kylmän olueni kanssa, hengittelin ja tuijottelin järvelle, kuunnellen kanssasaunojien pölötystä puolella korvalla. En juuri jaksanut osallistua päivänpolttaviin keskusteluihin lauteilla. Vuorosanani rajoittuivat kutakuinkin "heitätkö vähän löylyä"- pyyntöihin, sekä hymyileviin nyökkäyksiin muiden jutuille. Yhden kerran seisoin järvessä kasvot kohti aurinkoa, laskien hitaasti sekunteja 120:een. Euforia potkaisi.

Saunan jälkeen olin ajatellut harjoitella vähän lauluja. Kahvit juotuani istuin yksin asuntovaunussa, joka oli lämmennyt jo 19-asteiseksi. Aurinko oli vastikään laskenut, ja syysväreissään hehkuva ympäröivä luonto oli muuttunut tummiksi varjoiksi vielä harmaan haaleana hohtavaa taivasta vasten. Laulamisen sijaan sammutinkin kaikki valot, nostin jalat ylös, ja kääriydyin lämpimään täkkiin sohvalle. Varpaideni ympärille kiedoin sähkökäyttöisen lämpötyynyn, koska varpaani palelivat, villasukista huolimatta. Jännä ilmiö, avantouinnin jälkeen varpaat palelevat aina muutaman tunnin. Sen jälkeen hikoillaan loppuyö.

Katselin vaunun ikkunasta metsän reunassa ylväänä seisovan mäntyrivistön runkojen taivaalle muodostamia raitoja, joiden välissä kapea kuunsirppi vilahteli kirkkaankeltaisena. Männyn rungoista piirtyi taivasta vasten mielenkiintoinen rytmi. Jotkut rungot olivat paksumpia, toiset hieman ohuempia. Taivaan harmaa pinta peittyi mielenkiintoiseen, vaihtelevaan pystyraidoitukseen. Marimekko voisi tehdä tästä uuden raitakuosin, mietin. Harmaan sävytkin oli luonto suunnitellut valmiiksi. Taivas mustien pystyraitojen taustana oli hiukan vihertävänharmaa, jostain syystä siitä tuli mieleeni salmiakki. Sellainen, jonka ajatteleminenkin saa sylkirauhasissa suun sisäpuolella, kielen sivuilla, tuntumaan pistelyä. Raitojen yläpuolella mäntyjen latvukset yhdistyivät tasaiseksi tummaksi kerrokseksi. Olin lumoutunut tästä niin tuiki tavallisesta maisemasta, jonka satuin juuri nyt näkemään ensimmäistä kertaa, juuri oikealla hetkellä.

Alle puolessa tunnissa tuo rytminen taivasraidoitus oli jo lakannut näkymästä, yötaivas oli hämärtynyt auringon laskiessa kokonaan, niin ettei mäntyjen runkoja enää saattanut erottaa taivasta vasten, ja metsän reunassa näkyi enää vain mustaa. Nyt nautiskelin siitä, kun sain istua lämpimässä vaunussa, ja kääriytyä lohdulliseen hiljaisuuteen ja hämärään ympärilläni. Kylmässä vedessä uimisen tuottama euforia auttoi vaientamaan myös oman päänsisäisen dialogin, rauhoittamaan levottoman mieleni vajoamaan lempeään hämärään, ajatuksettomaan, tummaan tietoisuudentilaan. Kuin tyhjyyteen, mutta sellaiseen, johon ei kaipaakaan mitään lisää. Kaikki on riittävästi.

Lempeä, ymmärtävä, hyväksyvä hämärä otti minut syliinsä, kietoutui ympärilleni turvalliseksi, pehmeäksi peitoksi. Tutun maiseman ääriviivat katosivat vähä vähältä hämäräksi massaksi. Kuun sirppikin painui johonkin metsän taa, pois valaisemasta maisemaa. Oli pilkkopimeää. Hiljaista. Rauha.