Aamut on olleet aika runollista aikaa mulle viime aikoina. Jotenkin se aamun hetki, kun kaikki muut vielä nukkuu, kirvoittaa mun aivot aina suoltamaan jotain tuntemuksia, joita ei voi ilmaista muutoin kuin katkonaisin ajatuksin, runoina. Tässä yksi ajatelma muutaman päivän takaa, aamuyön hetkiltä.

Nuku, Rakkaani
nuku.
Minä olen tässä,
ihan vieressä,
kuin vaate ihollasi
Lähempänä kuin kukaan koskaan,
vaikka eri todellisuudessa

Nuku, herkkä urokseni
minä olen sinussa
hengitän ihoasi
sinun tuoksusi minussa
terveisiä unen valtakuntaan

Ajattelen itseni uneesi
Jalan nytkähdys, havahdus
Uni ottaa mukaansa uudelleen
kantaa hellästi käsivarsillaan
Olen samanaikaisesti tässä
ja siellä:
Vuoteessa vieressäsi
ja unessasi
- meidän unessamme

Me kaksi olemme yksi
Yksi uni, yksi iho,
samaa olevaista
Irtaudumme aamulla
vain palataksemme takaisin
pyhään ykseyden tilaan
kokonaiseksi taas.

Kaksi kehoa kietoutuneena yhteen
kaksi puolikasta
molemmat vajavaisia ilman toista
Yksi sielu, täydellinen, kaunis
Kokonainen.

Meidän rakkautemme.