Lyhyt bloggaus tällä kertaa, samasta aiheesta ehkä pidemmin joku toinen päivä. Pari päivää sitten luovuin henkisesti äidistäni, päätin etten enää pidä yhteyttä. Eilen jouduin luopumaan kovasti toivotusta ja odotetusta, tulevasta lapsestamme. Tai lähinnä siihen liittyvästä haaveesta, tällä erää.

Kävimme ultrassa, raskausviikkoja 12+2 ja kohtu oli tyhjääkin tyhjempi, pelkkä musta läntti möllötti näytöllä. Enkä voi väittää että olisin yllättynyt. Tiesin sen jo aika raskauden alusta lähtien. Ensimmäiset pari viikkoa fiilis oli hyvä, mutta sen jälkeen hiipi sieluun ja syvempään tajuntaan jonkinlainen intuitivinen tieto siitä, että kaikki ei ole kohdallaan. Ja hyvin alkuvaiheessa se keskenmeno olikin tapahtunut - siinä tapauksessa juuri on näin, että kohdussa ei ole sikiötä, mutta istukka on muodostunut, samoin sikiöpussi. Muuta siellä ei näkynyt, eikä ollut mitään ulkoisia viitteitä siitä että kaikki ei olisi kunnossa. Kärsin raskauspahoinvoinnista ympärivuorokautisesti, ja olin pohjattoman väsynyt, nukuin 12 tuntia/vrk. Aivan samoin kuin aiemmissakin raskauksissa, jotka ovat edenneet hyvin loppuun asti. Mutta se tunne että "ei siellä ketään ole", sanoin sen useammallekin ystävälleni, että en pysty kuvittelemaan mielessäni tätä raskautta yhtään pidemmälle. En nähnyt edes mielessäni vatsani kasvavan. Minä tiesin.

Suru ei ole vielä saavuttanut tajuntaani. Ultrasta meidät ohjattiin gynekologiselle poliklinikalle, jossa käsiteltiin asia ensin lääkärin kanssa, sitten kätilön kanssa. Minulle se oli vain lääketieteellisiä asioita, ilman minkäänlaisia tunteen myllerryksiä. Puhuin lääkärille sekä kätilölle rauhallisesti ja kylmän asiallisesti. Olen kokenut tämän ennenkin, tiedän miten protokolla etenee, kaikki oli tuttua. Ei itkettänyt, eikä vieläkään. Olo on vain ihan tyhjä, tyhjääkin tyhjempi pää ja sydän. En kai odottanut varsinaisesti lasta - odotin vain sitä ultraa, jossa tiesin kuulevani että "kyllä täällä nyt ihan tyhjältä valitettavasti näyttää."  Olin kuullut nuo kätilön sanat mielessäni jo monta kertaa, ja puolisoakin varoittelin moneen kertaan, että tällainen tilanne voi olla edessä, ja että minulla on vain "sellainen tunne" että ei siellä ole asukasta.

Huomenna on käytävä vielä sairaalalla toimenpiteissä, jotta raskaus saadaan keskeytetyksi, kun ei se ole luonnostaan tapahtunut tähän mennessä. Ehkä se tunnemyrsky iskee sitten sitä tyhjennystä konkreettisesti prosessoidessa, tai ehkä vasta vähän myöhemmin. Kai tämä jotenkin pitäisi prosessoida tunteen tasollakin? Vai onko mahdollista että olen jo tehnyt sen, tietäessäni etten oikeasti tule mitään vauvaa odottamaan, eikä raskaus kestä pitkään?