Miten paljon yksinkertaisempaa elämä oli sata vuotta sitten,
kun äideillä oli selkeä tehtävä maailmassa!

Äidit hoitivat kodin ja lapset
Äitien ei tarvinnut kodin ja lastenhoidon lisäksi
hankkia akateemista koulutusta,
rakentaa häikäisevää työuraa,
olla hoikkia, kauniita, nuoria,
näyttäen nelikymppisenäkin vielä kaksvitoselta.

Ei tarvinnut harrastaa rasvanpolttospinningiä
kolme kertaa viikossa,
käydä kosmetologilla,
värjätä pois harmaita hiuksia säännöllisesti,
olla huolissaan selluliitista
tai laskea hiilareita.

Eikä tarvinnut osoittaa sivistyneisyyttään
lukemalla kaikki Finlandia-palkitut romaanit
ja kyetä keskustelemaan niistä työpaikan kahvitunneilla.

Ei tarvinnut olla kiinnostunut päivän politiikasta,
Muistaa, kuka voitti idolskarsinnan
tietää maailmanpoliittisista kriiseistä
ja ottaa kantaa, pitäisikö suomen liittyä natoon.

Ei tarvinnut olla kaikkea
ollakseen hyväksytty.

Ei tarvinnut kärvistellä omantuntonsa kanssa siitä,
viekö lapsensa hoitoon vieraille ihmisille
laitoksiin joita kutsutaan päiväkodeiksi
jotta voisi itse tehdä haastavaa ja stressaavaa työtä
jonka jatkumisesta ei ole takeita.

Kantaen jatkuvasti surua sydämessään siitä,
että joutuu tämän turhuuden takia
olemaan suurimman osan päivästä erossa omista lapsistaan.
Ja nähdä heidän ikävänsä joka päivä
Noutaessasi heitä niistä laitoiksista.

Ja kerran puolessa vuodessa taas
odotetaan arvonnan tulosta porukalla - 
ketkä tällä kertaa irtisanottiin.

Ennen riitti, että oli hyvä emäntä.
Että perheellä oli ruoka laitettuna ajallaan.
Että lakanat oli mankeloitu
ja enimmät hiekat huiskittu lattioilta.
Piti kantaa vesi sisään ja hakata puut, lämmittää tupa.

Ei tarvinnut ennen siivousta
keräillä lattioilta kahta kuutiota muovisia krääsäleluja, 
joita jostain syystä tuppaa nykyään ovesta sisään,
vaikka itse olet ostanut lapsillesi vain pari kehittävää puulelua.

Ja ne rakennukset, joita kodeiksi kutsumme,
Tyhjillään suurimman osan ajasta
Ne kirkkaanväriset muovilelut
pitkin lattioita koko pitkän päivän
Ilman että kukaan niillä edes leikkisi.

Ei tarvinnut taistella lasten kanssa siitä,
kuinka kauan saa katsoa telkkaria päivittäin,
kuinka kauan pelata tietokoneella.

Käpylehmien rakentamisesta
ei tarvinnut sääntöjä eikä aikatauluja,
ne eivät vaikuta lasten aivojen kehitykseen haitallisesti
kuten videopelit ja tietokoneet.
Huis vaan, lapset ulos ja tupa siistiksi!

Ei tarvinnut toimia töiden jälkeen taksikuskina,
Kuljettaen lapsia harrastuksiin kolme kertaa viikossa,
kun kerran naapurin lapsetkin käyvät jalkapallotreeneissä/ baletissa/ judossa.

Riitti että laittoi sen sapuskan.

Ehkä elämä on näennäisesti helpottunut,
elannon saa helpommin
tai saako sittenkään?
Elämän henkiset ja sosiaaliset paineet
ovat kymmenkertaistuneet.
Ei ole helppoa elää kaikkien näiden vaatimusten ristitulessa.

Minä haluaisin jättää kaiken tämän ylimääräisen,
elää juuri niin yksinkertaisesti kuin silloin ennen.
Minä ja lapseni.

Muuttaa maalle.
Viljellä perunani itse.
Hypätä pois oravanpyörästä.
Olla ehtoinen emäntä, jonka lapsille riittää harrastukseksi metsässä säntäily,
majojen rakentaminen,
käpylehmät ja uiminen.

Istua tuvannurkassa kehräämässä,
lasten touhuillessa jotain muuta kuin riidellä
niistä piipittävistä, vilkkuvista ja aivot tuhoavista muovirihkamista.

Mutta kun minä en voi tehdä sitä ihan yksin.
Ja se toinen on edelleen sitä mieltä,
että elämässä ei ole mitään hienompaa, 
kuin näännyttää itsensä stressaavalla työllä,
jotta saa paljon rahaa,
jotta voi ostaa paljon krääsää,
maksaa itsensä kipeäksi asunolainaa
että voi ostaa ison talon 
jossa ei ehdi kuin nukkua ja syödä.

Ostaa kalliita teknisiä laitteita jotka "helpottavat elämää",
jotta itselle jäisi aikaa - niin, mihin?
Näännyttää itsensä stressaavalla työllä, 
jonka jatkumisesta ei ole koskaan takeita?

Tuotannolliset ja taloudelliset syyt - taas 500 henkilöä irtisanotaan.

Se toinen ajattelee edelleen, että
lapset ei voi elää ilman niitä muovirojukasoja,
ilman telkkareita ja tietokoneita,
ja että ilman 200-neliöistä uudenkarheaa omakotitaloa taajamassa
kaikkine teknisine hienouksineen
ei voi pysyä hengissä.
Tai ei voi olla sosiaalisesti hyväksytty.

Pitää olla uusi maastopyörä. Tietynmerkkinen.
Ilman Haglöfsin juoksupukua ei kehtaa lähteä lenkille.
Mitä naapuritkin ajattelisi
jos robinhoodin alennusmyynnistä ostettu puku päällä lenkkeilisin.

Pitää olla ilmatyynyillä varustetut juoksukengät,
jotka maksaa vähintään 128€, Nike tai Oasics.
Pitää olla ne kaikki, ollakseen sosiaalisesti hyväksytty.

Näin se toinen ajattelee.
Minä muuttaisin maalle
ja kulkisin robinhoodin aletuulipuvussa
ilman tuskia.
Hakkaisin puita ja lämmittäisin tupaa.

Mutta en minä voi tehdä sitä yksin.
Ainoa mitä minä voin tehdä,
on asua yksin lasten kanssa 70-neliöisessä kerrostalokämpässä,
ilman telkkaria, ilman sitä muovirojukasaa.

Ei ihan maalaisidylli, mutta poissa oravanpyörästä, ainakin osittain.
Minulla on aikaa olla äiti omille lapsilleni,
niin kauan kuin kykenen jotenkin maksamaan vuokran
ja ruokkimaan lapseni.

Voin elää yksinkertaisesti,
laittaa pötyä pöytään ja huiskia lapset
metsään leikkimään siivouksen ajaksi.

Minä olen kulkenut pitkän tien, yksin, päästäkseni tähän.
Olen valmis luopumaan tästä kaikesta 'turhasta',
saadakseni tilalle rauhaa, yksinkertaisuutta, läsnäoloa.

Jos haluan ne perinteiset roolit,
jossa mies tuo leivän perheessä,
minun täytyy alistua tuohon kaikkeen muuhun
soopaan, jota en halua,
mutta josta se toinen ei ole valmis luopumaan.
Ei vielä, ehkei koskaan.

Minähän se olen, joka menin lupaa kysymättä muuttumaan,
aloin haluamaan jotain muuta
kuin materiaalista yltäkylläisyyttä,
aloin pikkuhiljaa luopumaan siitä kaikesta,
haikailemaan yksinkertaista, korutonta elämää.
Vähemmän materiaa,
enemmän aikaa ja läsnäoloa.

Minä olen jo löytänyt oman, erilaisen polkuni.
Tiedän mitä haluan
tiedän mitä lapsilleni haluan tarjota,
ja uskon tietäväni mikä heille olisi
parasta evästystä tulevaisuuteen.

Mutta on pakko vähän viivytellä
tienhaarassa
odotella, josko se toinenkin huomaisi
että tämän hankalalta ja kivikkoiselta näyttävän pätkän jälkeen
tie muuttuu tasaisemmaksi
aurinko paistaa kirkkaammin sen polun varrella
ja siellä kasvaa metsämansikoita!

Se toinen ei vielä näe sinne asti
ei se näe aurinkoa eikä mansikoita
näkee vain kivikon ja tielle kasvaneet tiheät oksat 
jotka hankaloittavat kulkua
pingottuvat ja lävähtävät vasten kasvoja.

Ei tämä reitti helppo ole.
Leveä tasainen tie houkuttelee enemmän
Ja kaikki muutkin kulkee siellä - miksi meidän pitäisi kääntyä kinttupolulle?!
Tällä kaistalla pääsee kovaa!

Mutta siellä on myös pakokaasua
autojen korviahuumaava meteli
pientareella ei kasva mikään.
Sammakot ja etanat liiskautuvat autojen pyörien alle.
Joskus jää ihmisiäkin alle, kolareita sattuu.
Kovaa pääsee, ei ehkä ehdi nauttia maisemista
joskaan ne eivät niin kummoiset edes ole
joten miksi vaivautua edes katselemaan.

Niin että täällä risteyksessä sitä odotellaan,
polunmutkassa.
Yritän vähän siirrellä näitä kiviä sivuun
raivata risukkoa tieltä.
Jos näkyisi pari auringonsädettä
sille toisellekin.

Olen kantanut sille mansikoita sieltä,
näyttänyt sammakkoa, etanaa, sanonut:
katso nyt, täällä niitä on lisää.
Ei se oikein kuuntele.
Sillä on kiire intersportin alennusmyyntiin
ostamaan uudet Haglöfsin vaellushousut,
ajattele, normaalisti 899€ ja nyt 30% alennuksessa!

Ketä kiinnostaa sammakot ja mansikat jossain ryteikössä?