1.Kun puhut ongelmistasi äidin kanssa, kääntääkö hän keskustelun koskemaan itseään?

En voi puhua ongelmistani äidin kanssa. Ei hän jaksa kuunnella. Jostain ihan pienistä asioista ehkä, mutta en osaa sanoa kääntäisikö itseensä. Ehkä se on äidin yksi tapa “olla kuuntelematta”. Paljon mahdollista, mutta näemme niin harvoin etten oikeasti enää muista enkä osaa sanoa.

2. Kun kerrot äidillesi tunteistasi, yrittääkö hän panna paremmiksi omillaan?

Hmm, vähän sama juttu kuin ekassa kysymyksessä – long time no see, en osaa sanoa.

3. Näyttääkö äitisi olevan kateellinen sinulle?

Ei. Hän ei siedä lasten meteliä, ja meillä on neljä lasta, joten ainakaan siitä hän ei todellakaan ole kateellinen. En tiedä olisiko muista asioista, ei varmaankaan.

4.Puuttuuko äidiltäsi kyky eläytyä tunteisiisi?

Kyllä. Hän ei ymmärrä juurikaan muuta kuin oman tunteensa, ja se on aina tärkeämpi kuin kenenkään muun tunteet. Äidin ei jaksa kuunnella ongelmiani, ja se on suurempi juttu kuin minun hätäni, ja se että minulla olisi tarve kertoa elämästäni tai ongelmistani äidilleni. Joten hän vain ilmoittaa ettei jaksa kuunnella. Eikä kuuntele, vaikka minä sanoisin että se tuntuu pahalta kun hän sanoo noin.

5.Tukeeko äitisi vain niitä tekemisiä, jotka saavat hänet näyttämään hyvältä äidiltä?

Varmaankin. Ja hyvältä isoäidiltä. Monet asiat äidissaäni koen nykyisin omien lasteni kautta. Velvollisuudesta tuntuu ottavan lapsenlapsia hoitoon, muutaman päivän kerran vuodessa. Koska niin kuuluu tehdä. Ei hän tunnu välittävän lapsenlapsista aidosti, ei esim. halua kysyä lapsilta, mitä haluaisivat syntymäpäivälahjaksi, koska hänen mielestään lapsen on “tylsää saada lahja jota on toivonut, kun tietää etukäteen mitä saa”. Minun syntymäpäivänäni hän soittaa ja onnittelee, tai lähettää tekstiviestin, koska niin kuuluu tehdä. Hyvä äiti muistaa lapsensa syntymäpäivän.

6. Oletko toistuvasti kokenut, ettei välillänne ole emotionaalista läheisyyttä?

Kyllä. Äiti on aina hehkuttanut sitä, miten hän niin kovasti tykkää halata, ja hän AINA halaa kaikkia ihmisiä tavatessaan, ja meidän suvussa on aina halattu. Minusta se on outoa ja väkinäistä, koska en koe juurikaan läheisyyttä hänen kanssaan, se ei ilmene sanoissa eikä teoissa. Rutiininomainen halaaminen tavatessa ja lähtiessä tuntuu jotenkin aika päälleliimatulta omantunnon paikkaamiselta. Äidin omantunnon paikkamiselta. “Kyllä minä lapsiani rakastan, olen lämmin ja ihana ihminen, kun halaankin heitä”. Yeah right. Olen joskus yrittänyt lähteä halaamatta, ei se onnistu. Äiti esittää loukkaantunutta: “Eikö halata ollenkaan, mitä ihmettä?”

7. Oletko toistuvasti miettinyt, rakastaako äiti sinua tai pitääkö hän edes sinusta?

Kyllä. Toistuvasti olen myös tullut siihen tulokseen, että ei rakasta, eikä edes pidä. Eihän hän edes soita juurikaan, vaikka asuu toisella puolella maapalloa. Ja jos minä soitan, hänellä on aina kiire “kauppaan” tai “jumppaan” tai “kirjastoon” tai milloin mihinkin. Keskeyttää puhelut lyhyeen, eikä soita takaisin jatkaakseen niitä. Tekstiviesteihin ei myöskään vaivaudu vastaamaan.

Rahaa on matkustaa puoli maapalloa, mutta kun se puhuminen on niin kallista… Oikeastaan nykyään en edes mieti, vaan sisimmässäni tiedän sen, ettei rakasta. Olen hänelle vain välttämätön paha, ihminen johon on pakko pitää yhteyttä koska satun olemaan hänen lapsensa. Ehkä koe itsekään rakastavani enää äitiäni. Pitäisikö minun? Vain sen takia, koska hän on minut synnyttänyt? Vaikka koen, että en koskaan ole häneltä saanut sellaista ehdotonta rakkautta, jonka jokainen lapsi ansaitsee äidiltään. En henkistä tukea elämäni suurissa ratkaisuissa, en kuuntelevaa korvaa ja olkapäätä johon nojata, en lohdutuksen sanoja, harvemmin edes konkreettista apua elämän vaikeissa tilanteissa. Etupäässä koen saaneeni välinpitämättömyyttä. Miksi rakastaisin ihmistä joka ei ole koskaan rakastanut minua muuta kuin ihan vähän velvollisuudentunnosta?

8.Tekeekö äitisi asioita hyväksesi vain muiden nähden?

Ei varmaankaan edes muiden nähden. Johtuu kylläkin siitä ettei niitä tilanteita juuri ole joissa muut näkisivät. Hän ei edes meillä käydessään yritä auttaa missään kotitöissä, istuu ruokapöydässä ja odottaa että minä palvelen häntä. Ja on itse sanonut minulle, että hän ei tiskaa kylässä. Kun lapset olivat pieniä, äiti ei koskaan tarjoutunut esim. vaihtamaan vauvan vaippaa tai käyttämään lasta vessassa, käymään lapsen kanssa ulkona että minä voisin vähän levähtää valvottuani itkevän vauvan kanssa koko yön. En tiedä olisiko tarjoutunut, jos joku ulkopuolinen olisi ollut katsomassa.

9. Kun sinulle käy huonosti (onnettomuus, sairaus, avioero), reagoiko äitisi siihen, minkälaisia vaikutuksia ongelmalla on hänen elämäänsä pikemminkin kuin sinun tunteisiisi?

Ei reagoi juuri mitenkään, saattaa kauhistella puhelimessa tai tekstiviestillä, mutta toisaalta olen aikuine, ja elämämme ovat hyvin erilliset, joten minun elämäni tapahtumilla ei juuri ole vaikutusta hänen elämäänsä. Eli sitä pelkoa ei hänellä ole.

10. Onko äitisi liioitellun tietoinen siitä, mitä muut ajattelevat (naapurit, ystävät, sukulaiset, työtoverit)?

No, ei ole aivan suoraan sitä sanonut, mutta luulisin että on melkoisen huolissaan siitä ettei kukaan tiedä ainakaan mitään sellaista mikä on negatiivista, esim. avioero tai perheriidat pidetään oman perheen sisäisinä, muistan kuulleeni monestikin. Ja hetken facebook-ystävänäni piipahtaessaan äitini kauhisteli sitä, miten minä kirjoitan “kaikki negatiiviset asiat sinne”. Kirjoitan ihan yhtä lailla positiivisia asioita, miltä milloinkin minusta tuntuu, mutta äidilleni oli kauhistus se, että negatiivisista asioista ylipäätään sanotaan mitään. Pitäisi vain kuuluttaa miten mukavaa ja ihanaa kaikki on, ja salata se jos kaikki menee päin peetä tai joku asia harmittaa.

11.Kieltääkö äitisi omat tunteensa?

On varmaan koko avioliittonsa, yli 40 vuoden ajan joutunut tekemään niin, negatiivisille tunteilleen. Omien sanojensa mukaan, koska on valinnut miehen joka ei suostu mistään puhumaan, niin on joutunut vain sopeutumaan ja opettelemaan sellaisen tavan ratkaista asiat, että niistä ei puhuta. Varmasti se on häntä vaivannut, mutta sen ahdistuksen ja harmintunteen hän on ainakin salannut. Joskus on vasta vanhemmalla iällä maininnut, että on ollut masentunut, mutta kun olen ehdottanut että hänen olisi hyvä hoitaa sitä masennusta, hän on hiljentynyt täysin ja antanut ymmärtää että asiasta ei keskustella. Eli itse asian voi mainita sivulauseessa, (“sääliä tänne kiitos, olen masentunut”) mutta ne tunteet kielletään ja unohdetaan koska niille ei voi tehdä mitään. Muuta kuin vain kärsiä ja unhoittaa.

12. Syyttääkö äiti sinua tai muita mieluummin kuin ottaa itse vastuun omista tunteistaan ja teoistaan?

En keksi montaakaan asiaan mihin tämä voisi edes liittyä, olemme niin vähän tekemisissä. Mutta joskus nuorempana yritin vihjata hänelle, tai itse asiassa sanoin aika suoraan, että hän on omalla toiminnallaan aiheuttanut hirveitä traumoja minulle. Ja vastaus oli vain, että “en minä siitä aio mitään huonoa omaatuntoa potea”. Toisin sanoen, ei ole hänen vikansa millään muotoa, asiasta ei keskustella, eikä varmasti tarvi odottaa anteeksipyyntöä tai minkäänlaista myönnytystä siitä että hän olisi toiminut koskaan väärin. Koska on toiminut parhaan ymmärryksensä ja silloin käytettävissä olevien voimavarojensa ja lastenkasvatusmetodiensa mukaisesti, niin tietenkään ei jälkikäteen voi edes myöntää että jotain olisi voinut tehdä toisinkin, saati sitten olla pahoillaan mistään. Jos minun elämäni on vaikeaa, niin se on hemmetti soikoon minun oma vikani. Mulle ei sitä suoraan ole sanottu, mutta siskoni on painiskellut samankaltaisten ongelmien kanssa myös aikuisiällä, (aikalailla juurikin minun ikäisenä) ja muistan isänikin sanoneen, (varmaan molemmat ajattelivat samoin) että “ettäs kehtaa nurista, aikuinen ihminen. Kyllä nelikymppisen pitäisi jo osata oma elämänsä järjestää, kasvaisi aikuiseksi”. Minä olen vähän sitä mieltä, että minä ja siskoni olemme hieman pidemmällä siinä aikuiseksi kasvamisessa, kuin meidän vanhempamme.

13. Loukkaantuuko äitisi helposti, ja kantaako hän pitkään kaunaa ratkaisematta ongelmia?

Kyllä. Tai ainakaan ongelmia ei ratkaista, mistään ei puhuta, ei edes yritetä. Ikävistä asioista ei puhuta. Kaunaa ei kai(?) kanna, haluaa vain käyttäytyä kuten ratkaisemattomia ongelmia ei olisikaan.

 

Jatkan listaa myöhemmin. Onhan tässäkin jo sulattelemista.