Elämä tarjoilee minulle onnea isolla kauhalla. Saan niin valtavasti rakkautta, etten ole koskaan kokenut tällaista tunnetta aiemmin elämässäni. Ja se tunne on molemminpuolinen. Olen 41-vuotisen elämäni aikana ehtinyt kokea monta rakastumista. Muutamia voimakkaitakin, kahdesti olen ollut naimisissa. Mutta en koskaan aiemmin ole tällaista yhteyttä kokenut rakastamaani ihmiseen - tuntuu, kuin olisimme yksi sielu, joka on maailman nuoruudessa erotettu kahteen kehoon. Erossa oleminen on ajatuksenakin lähes tuskallinen, ja yhdessä ollessakin ikävöimme koko ajan lähemmäs. Vain aivan toisen iholla olo on rauhaisa, lohdullinen, kokonainen. Jo ruokapöydän toisella puolella istuessa ikävä repii, kaipuu lähelle on niin käsinkosketeltavan voimakas.

Fyysisen tunteen lisäksi henkinen yhteys on ihmeellinen - niin monella eri elämän alueella toiveet ja tarpeet kohtaavat; elämänarvot ja -tavat ovat samanlaiset, keskusteluyhteys on äärimmäisen avoin ja vastaanottava, kuunteleva, suhde on toista kunnioittava, rakastava, hellä, molemmilla pyyteetön halu antaa, antaa ja antaa, tuottaa toiselle hyvää mieltä. Jo se itsessään antaa itselle niin paljon, kun voi toiselle antaa. Mielenkiinnon kohteet ovat pitkälle yhteisiä: musiikki, sen kuuntelu sekä soittaminen ja laulaminen, säveltäminen, hiljaisuudesta ja rauhasta nauttiminen, elämän pienistä iloista nauttiminen, kuten kävelylenkit ulkona, avannossa käynti, saunominen, hyvä ruoka ja juoma, terveys, ravitsemus, hellyys ja läheisyys (ei vain keskinäinen, vaan myös lasten helliminen) rauhallinen ja verkkainen arki, hyvän kirjan lukeminen… Olemme myös kiinnostuneita samoista kirjoista, ja niistä keskusteleminen on hyvin hedelmällistä ja toisen näkemyksen kuuleminen avaa uudenlaisia ajatuksia ja oivalluksia samasta kirjasta. Olen löytänyt todellisen Sieluntoverini!

Ystävät, sukulaiset ja perheenjäsenet ovat skeptisiä, eivät "uskalla uskoa" että tämä kestää. Varoittelevat, ettei pidä sokeasti rakastua, syöksyä pää edellä mihinkään. Mitä muuta rakastuminen sitten voisi olla, kuin tunteisiin heittäytymistä? Ei voi olla "järkevää rakastumista", ne kaksi sulkevat toisensa pois! Rakkaus ei ole järkevää. Ja liika järkeily, tunteiden varominen, tappaa rakkauden.

Kaikki eivät halua edes olla iloisia puolestani. Jos se ei vaikka kestäkään. Noh, se on kai heiltä pois, jos eivät kanssani halua iloita. Minä olen niin kertakaikkisen kiitollinen elämälle siitä, että olen vielä nelikymppisenä saanut kokea näin voimakkaan rakkaudentunteen, ja vaikka tämä ei kestäisikään loppuelämää, olisin kiitollinen siitä, että olen tämän saanut kokea. Päivääkään en vaihtaisi pois, en tuntia, minuuttia, sekuntiakaan! Olen niin pohjattoman rakastunut, onnellinen, tunnen vihdoinkin eläväni sata lasissa, vihdoinkin.

Miksi murehtisin, kestääkö tämä. Meillä on vain tämä hetki. Menneen murehtiminen on aivan yhtä turhaa kuin tulevasta huolehtiminen. Minä luotan tähän rakkauteen nyt, ja tiedän että se on vahva nyt. Minä nautin elämästäni nyt. Mikään ei kestä ikuisesti, me kaikki kuolemme joskus. Jos voin olla elämässäni edes häviävän pienen hetken äärettömän onnellinen, miksi nauttisin siitä vähemmän, vain koska pitäisi olla huolissaan siitä, kestääkö se? Haluan heittäytyä elämään, ja rakkauteen, haavoittuvana, alastomana, ottaen vastaan kaiken mitä se antaa. Ja meitä on tässä kaksi samoin ajattelevaa. Miten tämä voisi olla parempaa, jos pidättelisimme, olisimme varovaisia, toppuuttelisimme tunteitamme, järkeilisimme, ottaisimme etäisyyttä - vain sen takia, että pelkäisimme, jos se ei kestäkään? Emme me pelkää. Me uskomme tähän, enemmän kuin koskaan, mihinkään muuhun aiemmin. Me uskomme rakkautemme voimaan, molemmat. Ja seisomme yhdessä, rinnakkain, vahvoina. Koko muun maailman ihmettelyä vastaan.

Elämä on tehty elettäväksi. Ja elää voi vain tässä hetkessä, ei tulevaisuudessa, eikä menneisyydessä. On olemassa vain tämä hetki, aina ja ikuisesti. Kaikki muu on vain muistojesi tai toiveidesi luoma kalpea häivähdys todellisuudesta. Minä rakastan, ja minä elän. Nyt. Huominen tulee, sen aika on huomenna.

- - - 

Vuodet muuntavat,
väsyttävät ja uurtavat jälkensä,
kuluttavat loppuun.

Onnellinen se ihminen,
jota elämä käyttää,
jonka käsi rakentaa uutta,
silmät katsovat kohti sitäkin,
mikä on vierasta.

Onnellinen se,
joka saa koskettaa ja jota kosketetaan.
Sen ihmisen läpi
elämä virtaa ja jatkaa eteenpäin.
Se, minkä antaa ja ottaa vastaan,
ei katoa koskaan.

- Marja Kuparinen