Minun täytyy nyt kirjoittaa nämä sanat. Minun täytyy kirjoittaa ne, vakuuttaakseni edes itselleni, että olen kulkemassa oikeaan suuntaan elämässäni. Olen tehnyt joitakin hyvin vaikeita valintoja viimeisen vuoden aikana. Ja tavallaan voisin sanoa, että minulla ei ollut muita vaihtoehtoja. Ei sen henkisen polun jälkeen, jota pitkin olen lähtenyt kulkemaan. Takaisinpäin ei voi kulkea. Kun on oivaltanut elämässään jotain todella tärkeää, sitä tietoa ja ymmärrystä ei voi enää haudata tietämättömyyden usvaan. Sen jälkeen on mahdotonta toimia omien syvimpien arvojensa vastaisesti elämässä. Jos haluaisin hakata edelleen päätäni tiiliseinään, niin toki, olisihan minulla ne samat vaihtoehdot joita olen elämässäni tähän mennessä kokeillut. 

Palaisin töihin – johonkin työhön, mitä vain satun saamaan – mahdollisimman nopeasti. Jo vähän ennen kuin olen kunnolla toipunut työkuntoiseksi, pitäähän saada arkeen rytmi! Jotta saadaan rahaa, jotta voidaan maksaa asuntolainaa. Lapset pitää viedä päivähoitoon.

Töiden jälkeen väsyneinä haetaan lapset hoidosta, käydään kiireellä kaupassa, sohitaan hätäisesti jotain syötävää kasaan, siivotaan jäljet, ja sitten onkin jo aika alkaa lasten iltapuuhiin, väsyneenä luetaan iltasatua, kun omat silmät painuu kiinni väkisin, huulet tuntuu raskailta, sanat ei enää jaksa soljua ulos, kieli on puutunut, väsyttää… omat hampaat unohtui pestä, ei jaksa enää… Aamulla kello soi puoli seitsemältä, (jos et ole herännyt jo puoli viideltä aamuyöstä vatvomaan työasioita mielessäsi) painellaan torkkukytkintä moneen kertaan, kunnes revitään itsensä puoliväkisin ylös, kuolemanväsyneenä. Robottimaisesti vaatteet päälle, kuppi pikakahvia, ja sitten kiusaamaan lapsia hereille, nekin kiskovat peittoa korviinsa ja itkevät, ”ei vielä, väsyttää, anna mun nukkuu äiti…” Vaan onhan se mentävä, äidin pitää ehtiä töihin. Puetaan väkisin kirkuvaa lasta, ei noita sukkahousuja, en laita näitä hanskoja, kenkä on huonosti, sukka rutussa, pipo kutittaa, äitiiiiii äääääää!!!! Pakko mennä nyt ettei myöhästytä, kiireellä, väkisin, kilometrin matka autolla, itkevä lapsi jää hoitopaikkaan, äiti juoksee töihin kun on jo myöhässä kohta.

Viikonloppuna nukutaan sitten pitkään, puoleen päivään, otetaan takaisin univelat. Sitten häslätään kiireellä kaupungille, piti käydä siellä ja tuolla, ostaa sitä, tätä ja tota. Mihin se viikonloppu taas meni, ihmettelet sunnutai-iltana, kun et ehtinyt edes pyykkiä pestä yhtä koneellista? Ja taas se on kohta maanantai. Tätäkö sen elämän piti sitten olla? Tekeekö tämä ihmiset onnelliseksi? Milloin se oikea elämä alkaa, eläkkeelläkö?

Masennus, josta nyt olen jo osittain toipunut, oli ties kuinka mones. Mitä olen tähän mennessä oppinut tästä sairaudesta, kyetäkseni välttämään sen uusiutumista? En kertakaikkisesti mitään. En ole nähnyt ensi merkkejä, en osannut säästellä voimavarojani, en ole huolehtinut riittävästä levosta, en ottanut aikaa itselleni. Kaikki mitä minulla oli, oli työ. Ja mikä pahinta, olen elänyt täysin vastoin omia syvimpiä arvojani. Olen tehnyt töitä aivan liian pitkiä päiviä, jättänyt lapseni huomioimatta, jättänyt itsestäni huolehtimatta, jättänyt parisuhteen hoitamatta. Se, jos mikä, uuvuttaa ihmisen, syö voimat. Omien arvojen vastainen toiminta. Minä rakastan lapsiani. Ja olen laiminlyönyt heitä, väsyneenä sanonut, ei mie nyt ehdi, joo joo, kiva juttu, menehän nyt siitä. Ollut keskittynyt aina johonkin muuhun, kun en yksinkertaisesti ole kyennyt sen enempään. Väsymys siitä, kun elämässä on kaikkea liikaa, eikä ole koskaan aikaa ja tilaa omille ajatuksille.

En varmaankaan ole tahallani näin toiminut – eihän se mukava tilanne ole huomata, että taas ollaan tässä jamassa, pitää aloittaa lääkitys, olla pitkään toimintakyvytön. Paranemisprosessi on ollut kerta kerran jälkeen pitempi. Lähinnä se oma tehokkuuden puuttuminen on ahdistanut eniten. Kun ei pysty, vaikka tässä maailmassa pitäisi pystyä, pitäisi jaksaa, ei saisi olla heikko eikä väsynyt. Loputonta jaksamista, tehokkuutta ja työntekoa arvostetaan korkeimmalle. Itselleen on vaikea myöntää sitä, että omat resurssit ovatkin rajalliset, ja en ehkä koskaan tule jaksamaan arkea siten kuin meidän oletetaan sitä jaksavan – työtä 8 tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa, pahimmillaan vuorotyö eikä edes viikonloppuja vapaana, sen lisäksi lapset, koti, arki, harrastukset, lasten harrastukset - kaikki mitä elämään mahtuu. Ja suurimman osan ajasta tuntuukin, että tuo kaikki ei vain kertakaikkisesti mahdu niihin raameihin.

Ehkä vertaamme itseämme liikaa muihin, ja oletamme enemmän muiden elämästä kuin tiedämme. Ehkä ne muutkaan eivät jaksa niin hyvin tätä kaikkea? Me vain luulemme, että kaikilla muilla on aina koti siisti, lämmin ruoka kaksi kertaa päivässä, lapset leikkivät ulkona joka päivä, kulkevat puhtaissa, siisteissä vaatteissa, käyvät nukkumaan ajallaan, vanhemmat  harrastavat säännöllisesti liikuntaa ja kuntoilua, leikkivät lastensa kanssa; ovat kaikin tavoin täydellisiä, eli toisin sanoen, meidän vastakohtiamme.

Jotain yhteiskuntamme arvoista kertoo se, että nykyään ihmiset eivät enää sairastukaan masennukseen, vaan työperäiseen uupumukseen, burn outiin. Luin vastikään uutisen saksalaisista tutkijoista, jotka olivat päätyneet tutkimuksissaan siihen tulokseen, että masennus ja burn out ovat yksi ja sama ilmiö, sama sairaus. Sanana burn out kuvaakin ilmiötä mielestäni paremmin kuin masennus. Minä kutsuisin masennusta mieluummin krooniseksi uupumukseksi. Oireina ei välttämättä ole ollenkaan alakuloisuus (sellaiseksihan masennus arkikielessä mielletään) vaan ennemminkin keskittymisvaikeudet, univaikeudet ja aamuyön heräily, ajattelun hidastuminen, jatkuva väsymys, ärtyneisyys, aloitekyvyn puute ja vaikeus päättää asioita. Masennus mielletään heikkoudeksi, ja kukaan ei haluaisi olla heikko, heikkoja ei arvosteta. Mutta jos oletkin sairastunut burn outiin, niin sepä onkin varsin kunniakasta, et sinä laiska ainakaan ole ollut, kun olet itsesi työllä uuvuttanut ja sairastuttanut, ahkerasti ja pyyteettömästi työtä olet tehnyt! Et ole suinkaan heikko, vaan vahva, koska olet jaksanut tehdä töitä vielä toinen jalka haudassa

Olen useiden masennusjaksojeni jälkeen ajatellut, että täytyisi osata tehdä jotain ratkaisevasti eri tavalla kuin tähän asti. Jospa tällä kertaa en menisikään heti takaisin töihin, kun alkaa tuntua että tässä nyt jaksais vähän jotain. Jos senkin jälkeen vielä harkitsisin rauhassa asioita, punnitsisin itsekseni, ja keskittyisin elämään? Ehkä antaisin enemmän aikaani lapsille. Jospa se olisikin tärkeintä elämässä, että ehtii elää! Elää juuri nyt, joka hetki, juuri sitä tavallista arkea, tehdä mukavia asioita nyt, eikä vasta eläkkeellä. Ei se elintaso, ei se mitä sapuskaa on pöydässä, ei se, mitä vaatteita on päällä - onko lapsilla reimateciä vai kirppiskamaa, tai onko kaikki uutta ja hienoa, kännykästä fillariin. Ei se, että on yhteiskunnallisesti tuottava, tuottaa paljon veromarkkoja elämänsä jokaisessa vaiheessa – vaan SE, että pystyy kasvattamaan lapsistaan tämän yhteiskunnan jäseniksi tasapainoisia, järkeviä, itseään sekä toisia rakastavia ja kunnioittavia ihmisyksilöitä! Ja samalla nauttimaan itsekin tästä niinsanotusta elämästä.

Miten yksinkertaiselta se kuulostaakaan! Nauttia elämästä nyt, olla onnellinen ja kiitollinen siitä mitä sinulla on nyt, eikä haikailla tulevaa, ja odottaa elämän alkavan joskus myöhemmin. Antaa lapsilleen kaiken sen, mitä he lapsuudessaan ansaitsevat: aikaa, läsnäoloa, läheisyyttä, hellyyttä, huolenpitoa, kuuntelua, ja vielä kerran: aikaa, aikaa, aikaa ja aikaa. Paljon yhteisiä herkiä arjessa, lapset mukana kotiaskareissa, äiti mukana leikeissä (mikäs sen mukavampaa!). Kulutanko silloin veromarkkoja käyttäessäni yhteiskunnan tukia elämiseen, vai panenko itse asiassa niitä säästöön? Jospa se, että säästän vähäiset voimavarani lapsilleni, enkä käytä niitä työntekoon, onkin arvokas yhteiskunnallinen panostus? Ja miten näiden asioiden arvoa itse asiassa mitataan, bruttokansantuotteella, vaiko ihmisten onnellisuudella? Miten onnellisuutta mitataan? Materiaalinen hyvinvointi ei ole yhtä kuin onnellisuus, se ovat tutkijat havainneet jo aikaa sitten. 

Minä olisin taipuvainen uskomaan, että lapset, joilla on kotona jaksava ja kuunteleva, huolehtiva vanhempi, joka on läsnä lapsille joka päivä arjessa, löytävät elämässään helpommin onnellisuuden avaimet, kuin lapset jotka tulevat koulun jälkeen tyhjään kotiin, etsivät jääkaapista mikroeineksiä syötäväksi, kuuntelevat tyhjiä seiniä, tai pelaavat vain tietokonepelejä tuntikausia, ennen kuin vanhemmat ehtivät töistä kotiin. Mihin me olemme kadottaneet kykymme nauttia elämästä? Kiireeseen. Kun on aina kiire, ei ehdi pysähtyä nauttimaan elämän pienistä nautinnoista, luonnon ihmeistä, lapsen hymystä, piirustuksesta. Onni koostuu pienistä asioista. Kiireessä me kävelemme niiden ohi. Ihmisen on osattava tehdä päätös, on rohkeasti ja päättäväisesti alettava luopumaan myös joistakin mukavista asioista, jotta elämässä jäisi tilaa aidosti tärkeille asioille.

Mitä jos alkaisimme haalimaan elämäämme sisältöä siltä kantilta, mikä lisäisi onnellisuuttamme, sen sijaan että pyrimme lisäämään taloudellista hyvinvointiamme? Mitä jos miettisimme, mistä kaikesta (materiaalisesti sekä ajankäytön kannalta) voisimme luopua, jos saisimme tilalle aikaa itsellemme, lapsillemme, parisuhteelle, joutenololle? Aikaa vaikkapa istua hiljaisuudessa, lukea kirjaa tuntikausia. Tarvitsemmeko me todella kaiken sen materian, jonka olemme ympärillemme haalineet? Ja vielä tärkeämpi kysymys: Onko se tehnyt meidät onnellisemmaksi? 

Tällä kertaa minä aion toimia toisin. Kuuntelen itseäni herkällä korvalla. Kuuntelen lapsiani vielä herkemmällä korvalla. Sen sijaan niitä kateellisten kriittisiä ääniä en aio kuunnella ollenkaan. Se, joka ei ole juuri tätä tietä kulkenut, juuri näitä samoja polkuja, jokaista kuopanpohjaa ja risukkoa, ei voi tietää minun jaksamiseni rajoja. Minä elän tällä hetkellä yhteiskunnan varoilla. Enkä koe käyttäväni systeemiä väärin. Mikä muu kohde voisi olla tärkeämpi niille rahoille, kuin lasten hyvinvointi? Heidän käsissään on koko ihmiskunnan tulevaisuus. Toivoa sopii, että he olisivat hyvinvoivia ja tasapainoisia ihmisiä, ja osaisivat arvostaa sitä mitä meidän sukupolvemme pitää itsestäänselvyytenä. Hyvinvointia me voimme jokaikinen tuottaa omille lapsillemme, läsnäolon muodossa. Suurempaa panostusta tulevaisuuteen emme voisi tehdä. 

Ehkä tässä käy tällä kertaa kuitenkin ihan hyvin.