Olen selvittänyt itselleni sen pahimman kipupisteeni lähimmissä ihmissuhteissa. Itse asiassa, minulla on kyllä ollut tiedossa jo pitkään, mistä tietyissä tilanteissa minussa heräävät (tilanteeseen nähden kohtuuttoman voimakkaat) ahdistukset johtuvat. En vain ole osannut muuttaa käyttäytymismalliani tietoisesti. En pysty estämään sen ahdistuksen syntymistä niissä tilanteissa, enkä pysty välttämään tilanteen etenemistä tietoisestikaan. Alitajunta ja lapsuuden traumaattiset kokemukset ovat veikeä juttu. Pelkästään ne tiedostaen ei pääse asiassa juurikaan eteenpäin. Tai, ainakaan en itse koe pääseväni. Se on vähän niin kuin yrittäisi ensin selvittää itselleen mistä nälkä johtuu, jotta voisi sitten asian selvitettyään välttää nälkää ja sitä kautta syömistä. Mutta kun ne tulevat eteen väistämättä, molemmat.

Minun lapsuudessani, lapsuudenperheessäni, ei lapsilla ollut lupa näyttää negatiivisia tunteita. Ja negatiivisilla tarkoitan nyt kaikkea mielen pahoittamisen, turhautumisen ja silmittömän raivon välillä. Tosin tuota viimeksimainittua muistan kokeneeni ihan ensimmäisiä kertoja vasta yläasteella, ja sen jälkeen vasta aikuisena. Ihan pikkulapsena ehkä, mutta en muista niitä, ja mitä todennäköisimmin perheessämme lasten raivokohtaukset tukahdutettiin joko väkivallalla tai sen uhalla. Vanhempani eivät sietäneet kuulla korvissaan lasten kiukuttelun ääntä, joten meidät vaiennettiin jos riitelimme. Mutta vasta aikuisena olen tajunnut sen, että myöskään mielipahasta kertominen ei todennäköisimmin ollut meille hyväksyttävää. Ehkä pieni lapsi ei osaakaan kertoa mielipahastaan sanoin, vaan se nimenomaan purkautuu juurikin kiukkuna, itkuna, huutona, ”temppuiluna”. Ja minut (kuten varmaan sisaruksenikin) komennettiin omaan huoneeseeni, jos itkin, huusin tai muulla tavoin osoitin negatiivisia tunteitani. Olen joutunut opettelemaan niiden tukahduttamisen, kyetäkseni elämään omassa lapsuudenperheessäni.

Vasta aikuisena, parisuhteessa, tuo koko lapsuudesta asti tukahdutettu ja sisälle padottu paha olo on saanut mahdollisuuden lähteä purkautumaan. Ennen vakituista ja pitkäaikaista parisuhdetta ei ole lapsuuden jälkeen ollut niin läheistä ihmistä, jolle sitä olisi voinut purkaa. Ja äidille ei saanut, eikä isälle sitäkään vähää. Isä oli se, joka ei sanonut mitään, kun me lapset riitelimme. Hän kuunteli aikansa, kiristeli hampaitaan, ja kun isä nousi seisomaan ja jylähti ”HILJAA!!!” niin että korvissa soi, ei kukaan todellakaan uskaltanut hiiskahtaakaan enää. En todellakaan tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos vielä olisi joku inahtanut sen jylähdyksen jälkeen, mutta ilmeisesti emme ikinä uskaltaneet ottaa selvää. Ilmeistä on, että väkivallan uhka leijui ilmassa. Me kaikki kolme pelkäsimme, kun isä huusi. Hän ei tehnyt sitä usein, mutta kun niin kävi, me pelkäsimme. Äidin kanssa riitelimme kyllä, mutta ei hänkään loputtomiin jaksanut väitellä, vaan jossain vaiheessa hänkin sai tarpeekseen ja komensi meidät hiljaiseksi – ja omaan huoneeseen. Ja varsinainen kiukun ilmaiseminen oli kyllä kiellettyä.

Tuollaisessa kasvatusympäristössä elävä lapsi/nuori ei voi tilanteelle mitään. Jos ei saa näyttää tunteitaan, niin ei saa. Äidin ja isän rakkautta lapsi tarvitsee, vaikka se olisi ehdollistakin, ja oppii käyttäytymään niin että tulee hyväksytyksi. Et voi pakottaa heitä kuuntelemaan pahaa oloasi, vaikka miten haluaisit. Olisin kai voinut kapinoida muulla tavoin, ja herättää heidän huomionsa, mutta minä valitsin tilanteeseen sopeutumisen ja tunteiden tukahduttamisen. En mitenkään tietoisesti, koska en lapsena tietenkään tiedostanut, että minulla pitäisi olla oikeus osoittaa tunteeni, myös negatiiviset. Tein mitä oli pakko, se oli tiedostamaton keino selviytyä.

Ei minulle ole tullut parisuhteessakaan erityisesti mieleen, että nytpä alan purkaamaan pahaa oloani, ei niin selvästi. Vaan se purkauTUU kriiseissä, riitatilanteissa, kun käydään kiivasta sanavaihtoa tunteita kuohuttavasta aiheesta. Tai jopa niin, että itse riidanaihe on täysin tyhjänpäiväinen, mutta siitä aiheutuva tunnekuohu voikin olla valtaisa. Tunnekuohu tulee riitatilanteessa vallitsevasta asettelusta, miehen asenteesta minua kohtaan, ei itse riidanaiheesta useinkaan. Tässä elämäntilanteessa negatiivisia tunteita tukahduttamaan minua vaatii mieheni. Mutta minäpä en olekaan enää 6-vuotias, 12-vuotias, tai edes 17-vuotias lapsi, joka joutuu lähetetyksi omaan huoneeseensa ja komennetuksi olemaan hiljaa jos osoittaa tunteensa.

Minä olen aikuinen. Jos minussa herää voimakas tunnetila, negatiivinenkin, se pyrkii ulos. Sen täytyy päästä ulos. Kuten lapsenakin, mutta silloin se oli pakko niellä. Minä tiedän nyt, että miehelläni ei ole valtuuksia komentaa minua olemaan hiljaa ja menemään huoneeseeni. Minulla on OIKEUS tuntea juuri niin kuin tunnen, minulla on oikeus ilmaista negatiiviset tunteeni, minulla on oikeus näyttää paha mieleni! Hän voi tietysti kieltäytyä keskustelemasta kanssani kun olen kiihtyneessä mielentilassa ja huudan, ja useimmiten niin tekeekin. Mutta minä tiedän siitä huolimatta, että hän ei voi käskeä minua olemaan tuntematta mitä tunnen. Se tunnetila on minun subjektiivinen kokemukseni, minulla on kaikki oikeus sanoa, että koen asian näin, ja sitä ei voi kukaan toinen ihminen minulta kiistää.

”Älä huuda” on yksi pahimmista asioista, mitä mieheni voi sanoa minulle. ”En keskustele kanssasi koska huudat” on vielä vähän pahempi. Sillä toinen, vielä kipeämpi kohta (lapsuuden kokemuksista lie peräisin sekin) minulle on kokemukseni tai mielipiteeni vähättely ja mitätöiminen. ”Eihän tuo lapsi nyt mitään tajua” muistan kuulleeni usein. Ja tämä siis siinä iässä, kun jo muistan jotain. Todennäköisesti olen saanut kuulla vähättelyä tunnetiloistani, älykkyydestäni, nokkeluudestani ja monista muista luonteenpiirteistäni läpi koko lapsuuden. Tämä loi minulle uskomuksen, että olen huonompi kuin muut, olen tyhmä, hidasälyinen, en kelpaa kenellekään juuri sellaisena kuin olen. Tämä harhainen uskomus itsestäni jatkuikin pitkälle aikuisikään saakka. Isäni on mahdollisesti omasta huonosta itsetunnostaan johtuen ammentanut erinomaisuudentunnetta itseensä vähättelemällä lastensa ominaisuuksia ja taitoja, kokien siten itsensä kaikkein fiksuimmaksi, nokkelimmaksi ja parhaimmaksi joka asiassa. Se on kai ollut hänen selviytymiskeinonsa oman lapsuutensa traumoista, mutta epäilemättä tuo kohtelu on jättänyt jälkensä myös minun psyykeeni.

Tuon trauman takia uskon reagoivani niin voimakkaasti tilanteisiin, joissa KOEN että mieheni vähättelee tai mitätöi minun mielipiteeni tai tunnetilani. There it is. Valitettavasti tämän tiedostaminen ei ole auttanut minua vielä asiassa yhtään eteenpäin. Tuo tunnetila, turhautuneisuus ja avuttomuuden tunne, iskee minuun vääjäämättä jos koen että minua vähätellään. Se iskee voimakkaasti kuin nouseva pyörremyrsky, ja sitä ei pysäytetä, jos vähättelyä ei lopeteta juuri sillä hetkellä. En itse asiassa tiedä mitä tapahtuisi, jos mieheni joskus päättäisikin antaa arvoa mielipiteelleni juuri sillä hetkellä kun olen jo tuon tunnekuohun vallassa ja koen itseni äärimmäsein loukatuksi. Olisi mielenkiintoista tietää vaikuttaisiko se minuun jotenkin parantavasti, jos kokisin, että edes yhden kerran tilanne kääntyisikin siitä lähestyvästä katastrofista arvostuksen ilmapiirin, minut hyväksyttäisiin, kaikkine tunnekuohuineni, mielipidettäni arvostettaisi ja kokisin tulleeni kuulluksi.

En itse koe riitatilanteitamme valtataisteluna, minulla ei ole tarvetta olla aina oikeassa. Haluan vain tulla kuulluksi. Uskon, että neuvotteluhalukkuuteni voisi olla hyvä jos kokisin, että vaikka mies on eri mieltä asiasta, hän silti osoittaa kunnioitusta minun mielipidettäni kohtaan. Mutta useimmiten koen hänen halveksuvan mielipidettäni ja yrittäen kaikin mahdollisin tavoin ampua alas kaikki perustelut mitä esitän. Tämä tunne ei juurikaan auta minua kokemaan että mielipidettäni arvostetaan. Ja ne vastaperustelut ovat usein niin  järjettömiä, että se yksistään kertoo minulle että miehen tavoite on todellakin vain ja ainoastaan voittaa taistelu, olla oikeassa, saada olla se joka päättää.

Vielä kun joku kertoisi minulle, miten nuo jo tiedostetut traumat saisi työskenneltyä ja elettyä läpi paranemisprosessina. Se auttaisi, jos äitini ja isäni kehittyisivät ihmisenä niin, että kykenisivät ottamaan vastaan negatiiviset tunteeni heitä kohtaan, mutta se keino ei valitettavasti toimi. Olen yhden kerran sitä yrittänyt aikuisiällä. Olin yli kolmekymppinen, ja se oli ensimmäinen (ja samalla viimeinen) kerta kun ilmaisin äidilleni miltä minusta tuntui hänen käyttäytymisensä minua kohtaan. Koska tunnetilani oli negatiivinen, lopputuloksena oli katastrofi, äitini oli täysin poissa tolaltaan, samoin minä (tajutessani että tämä ei vieläKÄÄN onnistu), ja sen jälkeen en ollut kuukausiin tekemisissä vanhempieni kanssa. Ja vieläkin välitä ovat viileän etäiset. Molemmat, sekä äitini että isäni, toivat hyvin selvästi julki näkemyksensä siitä, että aikuisiässäkään minulla ei ole lupa ilmaista negatiivisia tunteita heitä kohtaan. Minä, heidän aikuinen tyttärensä, silloin kolmen lapsen äiti, ”kiukuttelin” (äitini mukaan) ja minua käskettiin lopettamaan se kiukuttelu. Tämä traumanpurkukeino ei siis ilmeisesti ole käytettävissä.