Mieleni on vallannut outo surumielisyys. En osaa selittää sitä, en ymmärrä mistä se johtuu. Kaikki on ikään kuin hyvin, mutta ei kuitenkaan ole. Tuntuu, että jokin ei ole kohdallaan ja oikein. Jokin vaivaa, mutta en tiedä mikä. En osaa kokea tyyneyttä ja mielenrauhaa, en osaa olla, ja nauttia olemisesta, elämisestä. En nauti edes niistä asioista, jotka normaalisti tuottavat minulle iloa ja onnentunteita. Joku mättää. Eikö kevätauringon pitäisi tehdä ihan päinvastaista?

Tuntuu, että pitäisi tehdä jotain, mutta ei oikein huvittaisi, enkä jaksaisi. Väsyttää. Itkettää. Paljon on tekemättömiä töitä jonossa. Vuorokauteeni mahtuisi myös paljon sellaista tekemistä, mikä antaa minulle voimavaroja. Mutta nyt vaan ei tunnu yhtään siltä, että haluaisin tai jaksaisin alkaa tekemään mitään. Lapset on koulussa ja eskarissa, nyt voisin soittaa selloa, monta tuntia rauhassa. Mutta en jaksa. Useinkin on sellainen tunne, etten malta pitää sormiani erossa siitä soittimesta, ja haluaisin soittaa jo aamulla ennen aamupalaa. Nyt en vain halua.

Siivoaminen, vaikka sen aloittaisi hampaat irvessä ja ärsyyntyneenäkin, saa usein aikaan paremman olon - siistiytyvän kodin näkeminen tuo hyvänolontunnetta ja rauhaa. Saan edes jotakin aikaan. Pyyhin äsken keittiön ikkunan sisäpuolelta, ja yhden lasisen välioven ruudut sormenjäljistä. Ei tullut yhtään parempi mieli. Aamulla ei tullut hyvä mieli edes siitä, kun 6-vuotias ja 11-vuotias halusivat halata minua ennen kouluun lähtöään. Tottakai halasin, mutta ihan yhtä mälsä olo oli senkin jälkeen, kun lapset lähtivät ovesta ulos. Muistan kyllä joskus kokeneeni iloa siitä, että lapset haluavat halata minua lähteissään, ja siitäkin, kun viimeisen kouluunlähtijän jälkeen ovi loksahtaa kiinni ja talo on viimein hiljainen ja rauhallinen, ja saan hengähtää, nauttia siitä rauhasta. Nyt vain pyörin jossain omassa selittämättömässä ankeudessani, enkä pääse sieltä ulos.

Mun elämä on ollut varmaan viimeiset kymmenen vuotta yhtä jatkuvaa kriisiä kriisin perään. Olen oppinut taistelemaan, tekemään tarmokkaasti asioita auttaakseni itseäni, auttaakseni muita. Ja olen kyllä auttanutkin itseäni, läheisiäni, selvinnyt niistä kuopista entistä vahvempana. Kun elämässä on kriisejä ja haasteita, silloin tulevaisuudella on selkeä päämäärä, aivan yksiselitteisen tärkeä tavoite, jonka eteen on pakko tehdä töitä ja jaksaa, vaikka väsyttäisikin. Ei ehdi hengähtämään, on pakko jaksaa, tämä ja tuo asia pitää saada ratkaistuksi. Isompia ja isompia kriisejä, pitkälti minusta riippumattomista syistä, on kasaantunut ihan viime vuosille. Toki ne on imeneet minusta aika paljon energioita, olen antanut niihin aidosti kaikkeni, päättänyt, että tästä selvitään, ja että minä en anna periksi. Olen sinnikkyyden ilmentymä, en luovuta vielä silloinkaan, kun kuka tahansa muu olisi jo nähnyt, että tuossa ei ole mitään järkeä, ja olisi viisainta jo antaa periksi. En ole enää ihan varma siitä, onko se yksiselitteisesti hyvä ominaisuus ihmisessä. Sinnikkyys voi noin äärimmäisessä muodossaan kääntyä ihmistä itseään vastaan, se voi olla jo hieman itsetuhoista, kun ei ymmärrä omaa parastaan, ei tiedä milloin olisi syytä luovuttaa ja antaa vaan olla, jättää asiat ratkeamaan omalla painollaan.

Tässä on nyt taas yksi valtava kriisi ohi, tai sanotaanko niin, että sen kulminaatiopiste on ohi, mutta tilanne sinänsä on vasta rauhoittumassa pikkuhiljaa. Olen ikäänkuin välitilassa. Ehkä tämä on ihan normaalia reagoida näin, kun kroppa ja pää lopulta huomaa, että ei tähän kuoltukaan, vaan taidettiin selvitä kuitenkin hengissä. Että vähän ajan päästä vasta keho ja psyyke uskaltaa antaa myöten väsymykselle, ja lopettaa taistelemisen. Ehkä mun lisämunuaiset on lakanneet erittämästä kortisolia tauotta (”taistele tai pakene” –hormoni), mikä on tietysti hyvä asia, sillä kortisoli on pitkäaikaisena elimistön soluille myrkkyä. Mutta ehkä sen äkillinen väheneminen voi saada aikaan tällaisen tyhjyyden tunteen, kun keho on tottunut tuohon ylimääräiseen boostiin, jonka voimalla jaksaa tehdä asioita ponnekkaasti ja tarmolla. Nyt olisi kai hyvä totutella vaan olemaan, ja ihan kokemuksen tasolla huomata, että siinä ei ole mitään vikaa, että saa vain olla, eikä tarvitsekaan taistella minkään asian eteen tauotta, ei tarvitse vaivata aivojaan koko ajan jollakin ongelmalla, vaan on lupa vain olla. Ehkä mun aivot tarvitsee aikaa sopeutua tähän uuteen ja ihmeelliseen tilanteeseen.

Nyt olis aikaa ja mahdollisuuskin tehdä niitä kodin hommia, jotka on odotelleet pari vuotta sitä aikaa, että olisi jaksamista ja energiaa, että olisi aikaa, että kykenisi suunnittelemaan jotain. Mutta missä on into, missä on aloitekyky? Huhuu? Ehkä mun pitää odotella sitä seuraavaa kriisiä vaan, jotta saan jotain aikaan.

Tai, ehkä mulle on vain tulossa flunssa.