On taas vaihteeksi sellainen olo, että pitäkää tunkkinne, koko maailma.

Olen tehnyt vuosikausia töitä sen eteen, että olen pikkuhiljaa syntynyt omaksi itsekseni, hyväksynyt itseni, sellaisena kuin olen, vaikkakin erilainen, ja ehkä jonkun mielestä omituinen. Olen kuorinut päältäni pois ne kerrokset, jotka koostuivat siitä, mitä muut minulta odottavat, mitä yhteiskunta odottaa, miten ns. ystävät olettavat minun käyttäytyvän. ("Ns. ystävät" ovat niitä ihmisiä, joita en tämän oman prosessini edetessä ole enää juurikaan nähnyt lähelläni. Kyllä minulla on ihan todellisia ystäviä. Heitä on vain muutama. He eivät odota tai oleta minun olevan mitään muuta kuin mitä olen.) Nyt olen vain minä, ja olen aito, oma itseni. Tämän työn kautta olen päässyt eroon masennuksesta. Mutta en tästä ajoittain iskevästä alakulosta, kun kerta toisensa jälkeen törmään siihen, että minä en omana itsenäni kelpaa muille.

Ei pidä käsittää väärin - en minä kaipaa muiden hyväksyntää sille, että olen minä. Muuten olisin epäilemättä edelleen masennuksen syövereissä. Törmään siihen, että ihmiset eivät kestä rehellisyyttäni, tai sitä että minulla on asioista vahvoja mielipiteitä. Törmään näkymättömään seinään - minut dissataan, työnnetään sivuun projekteista, joihin minulla olisi ollut kykyjeni puolesta täysi mahdollisuus ja oikeus osallistua. Koko elämäni ajan minua seurannut ulkopuolisuuden tunne seuraa yhä edelleen mukana. Koska minä olen minä.

Enää en suostu muita miellyttääkseni teeskentelemään muuta kuin mitä olen. En myötäile heikkoitsetuntoisten epävarmuuksia, vaan puhun totuuteni suoraan, sanon asiat asioina. Sen takia joudun usein ulkopuoliseksi, sivuun työnnetyksi. Tulee ihan samanlainen olo kuin yläasteiässä, kun koskaan et ollut hyväksytty siihen porukkaan, jossa "kaikki muut" oli, ja missä tehtiin kaikkea mukavaa. Minä olen edelleen se outo, seison yksin pihan reunoilla välitunnilla, katsoen sivusta, miten muilla on kivaa. Ja ne muut, eivät ne oikeastaan edes huomaa minua. Niillä on niin kivaa, ettei niillä ole aikaa huomata. Tai sitten ne sulkevat silmänsä tietoisesti, koska pelkäävät totuutta puolustaessaan joutuvansa itse sinne pihan reunamille, oudoksi, yksinäiseksi sivustaseuraajaksi. Tai yksinkertaisesti vain pelkäävät astua esiin ja puhua. Haluavat olla mukana, olla helppo ja kiva kaveri, sopeutua. Jokainen huolehtikoot itsestään.

Toisinaan tekee mieli lopettaa kaikki sosiaalinen kanssakäyminen näillä fiiliksillä. Pitäkööt tunkkinsa. Voin eristäytyä yksinäisyyteen, viihdyn ihan hyvin myös itseni seurassa. Kun en kelpaa, niin en kelpaa. Vaikka oikeastihan se ongelma on siellä toisessa päässä, siinä henkilössä, joka ei kestä totuudenmukaista ja aitoa ihmistä, ja sen takia työntää sen ihmisen sivuun, jotta hänen ei tarvitsisi kohdata omia epävarmuudentunteitaan. Jotta hänelle itselleen ei tulisi epämukava olo.

Jokaisella meistä on epävarmuuden tunteita. Jotkut kykenevät kohtaamaan heikkouden ja haavoittuvuuden itsessään. Toiset rakentavat kiivaasti ympärilleen näennäisen itsevarmuuden suojakuorta, jonka suojassa heikko ja haavoittuva minuus piilottelee, arkana ja epävarmana. "Mitä jos ne huomaavat epävarmuuteni! Entä jos ne tajuavat, etten olekaan vahva, voimakas, täydellinen!?" Kun aito ihminen astuu sen kuoren lähelle, aitouden valo osuu suoraan sen keinotekoisen kuoren säröihin. Ja sieltä säröistä paistaa silloin heikkous, epävarmuus, avuttomuudentunne. Sellaisia asioita tulee näkyviin, joita se ihminen on koko ikänsä yrittänyt piilottaa itseltäänkin, uutterasti rakentamallaan suojakuorella. Se henkilö, joka tekee särön näkyväksi, on suuri uhka! Hänet täytyy eliminoida, hiljentää, poistaa vaikutuspiiristä. Ettei oma heikkous paljastuisi muille, ja itselle. Koko huolella rakennettu minuus on vaarassa sortua.

Tämän takia minä seison koulun pihan laitamilla yksin. Tämän takia olen ulkopuolinen. Tästä syystä minua ei valita siihen porukkaan, joka pääsee mukaan, jolla on hauskaa yhdessä. Koska olen aito, oma itseni, puhun suoraan, kun on asiaa, en myötäile, en mielistele, enkä niele huonoa kohtelua.

Minä seison mieluummin yksin. Aitous ja rehellisyys eivät ole kauppatavaraa.

Täällä pihan reunoilla kyllä paistaa aurinko aika kauniisti. Luontokin tarjoilee runsain mitoin syksyn hehkua ja kauneutta. Ehkä minä mieluummin seisonkin täällä, kuin tunkkaisessa sisäilmassa, homeitiöiden täyttämissä huoneissa, joissa ei uskalleta sanoa mitään ajatuksia ääneen, sen pelossa, että jos joku ei tykkää, kun minulla on mielipide. Täällä pihan reunamilla on aika helppo hengittää. Ja kyllä tänne aika ajoin eksyy käymäänkin joku sellainen, jota ei pelota suunnattomasti se, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä.

Jos hakisin paikkani yhteisössä tukahduttamalla itseni ja mielipiteeni, kelvatakseni muille, siltikin - ja nimenomaan silloin - kokisin itseni ulkopuoliseksi yhteisössä. Eihän se olisi silloin minä, joka siinä on sosiaalisesti muiden kanssa yhdessä. Näyttelisin jotakin, mitä en ole. Kuten joku viisas on joskus sanonut: on parempi olla vihattu sen takia minkälainen olet, kuin olla ihailtu sen takia, minkälainen et ole. Kompromisseihin kykenen asioista, mutta en omasta persoonastani. Sieluani en myy sosiaalisuuden tähden. Vaikka miten päin asiaa mietin, niin tulen aina siihen tulokseen, että ei ole mahdollista. En edes osaisi enää vaikka yrittäisin. En ole koskaan osannut valehdella, ja koen myötäilyn, miellyttämisenhalun ja asioiden sanomatta jättämisenkin valehteluksi. En vaan osaa.

Joku ehkä päättelee tästä, että pidän itseäni muiden yläpuolella, tai jotenkin parempana. Siitä ei ole kysymys! En minä ole parempi enkä huonompi kuin joku muu, eikä sellaisella ole edes mitään merkitystä. Pyrin olemaan luokittelematta ihmisiä. Olen vain se mikä olen, kun en osaa, enkä haluakaan olla mitään muuta. Ja kovasti toivoisin että kaikki muutkin olisivat vain omia itsejään. Niin kauan kuin ne muut eivät ole, ne tarvitsevat jonkinlaista hyväksyntää minulta, myötäilyä, nyökyttelyä samanmielisyyden merkiksi. Ja jos eivät sitä saa, tulkitsevat, että "tuo ei pidä minusta, siispä en ole hänen kanssan tekemisissä, välttelen, karttelen." Ja minä olen vain oma itseni. En töykeä - vain suora ja rehellinen. Asiat asioina, ilman kiemurtelua.

Ja jokainen on vastuussa omien epävarmuuksiensa kohtaamisesta ja omista tunteistaan. Jos ei kykyene kohtaamaan itseään, niin siitä on turha syyttää muita ihmisiä.