Olenpas ollut sitten sairaslomalla! Toukokuun alusta asti olen ollut lääkärin luvalla levossa, (mitä nyt 3-4 lasta hoidettavana 24/7) ja kesä on mennyt ihan perustoiminnoissa ja -aktiviteeteissa: uiminen, saunominen, ruuanlaitto grillillä avotulella, tiskaus käsin, veden kantaminen asuntovaunuun, vessan tyhjennys... suht aivotonta puurtamista, sellaista tyhjentävää ja samalla lataavaa toimintaa. Ja olen jopa osannut (!!!!) olla tekemättä töitä ja ajattelematta töitä, hurray for that. Vietimme siis kesän asuntovaunullamme, joka on kausipaikalla leirintäalueella noin 60km päässä kotoa, pienen idyllisen järven rannalla. Välillä on käyty kotona vain vaihtamassa likaisia vaatteita puhtaiksi ja täydentämässä harrastamisvalikoimaa :) Neulepuikot vaihtuivat karstoihin ja rukkiin.

Minulla on ollut rukki rannalla koko kesän, ja olen kehrännyt samalla kun lapset ovat uineet, välillä meni päivä pari ihan pelkästään siihen, että lapset ui ja minä istuin rannalla kehräämässä (no toki ne pakolliset ruuanlaitot ja saunomiset siinä välissä). Kehrääminen on mitä parasta meditointia, ja sellaiselle ihmiselle joka ei osaa vain olla tekemättä mitään ja istua, se on älyttömän hyvää toimintaterapiaa. Se on melkein kuin et tekisi mitään - kehrätessä ei tarvitse ajatella sitä tekemistä kun se on lähes automaattista, ja ajatus lentelee omia ratojaan, ja silti et ole tehoton ja tarpeeton, kun koko ajan teet jotain näettäisesti hyödyllistä :)

Kesän  mittaan huomasinkin voinnin paranevan huomattavasti. Parhaiten sen havaitsi siitä, että kärsivällisyys lasten kanssa on lisääntynyt ja niiden kiukuttelua jaksaa jo jotenkin ottaa vastaan ja sietää, ja yrittää jopa selvittää asioita rauhallisesti ja huutamatta. Siis toisinaan. Tietty on myös niitä päiviä jolloin vain tiuskii ja huutaa, eikä jaksa kuunnella yhtään lasten riitelyä ja kiukkuamista. Kesän mittaan myös epämääräinen ahdistuksen tunne on lievittynyt, ja toisinaan on olo tuntunut jopa ylen onnelliselta ja tyytyväiseltä. Takaraivossa kuitenkin aina tietoisuus siitä, että eihän tämä elämä näin voi jatkua ikuisesti, joskus on palattava töihin ja arkeen. Niin mukavaa kuin se olisikin vain viettää leppoisaa aikaa omien lasten kanssa, puuhastella metsässä poimien mustikkaa ja sieniä, saunoa ja uida ja syödä jäätelöä. Tämä kesä on ollut kyllä kaikin tavoin minullekin jonkinlainen takautuma lapsuuden kesistä, jolloin ei ollut mitään velvoitteita eikä aikatauluja, ei tarvinnut pitää mielessä kymmeniä tärkeitä tapaamisia ja deadlineja, joka aamu oli mieli kuin tyhjä taulu, ja mietittiin mitä kivaa tänään voisi tehdä, ja sitten tehtiin se. Ja illalla sai nukahtaa tyytyväisenä siihen, että päivä oli ollut mukava ja touhuntäyteinen, mielessä ei kalva tekemättömiä töitä ja aikatauluja huomiseksi. Vaikka olenkin ollut lähes yksin vastuussa kolmesta lapsesta koko kesän (siis lukuunottamatta miehen 4 viiikon lomaa) on kesä silti ollut rentouttava ja voimaannuttava.

Miten tällaisen kesän jälkeen enää osaa edes palata arkeen? Tulin myöhään eilen illalla vaunulta kotiin lasten kanssa (kouluhan alkoi jo viikko sitten, mutta jatkoimme kesää vielä viikonlopun ajan) ja keittiön työtasolla odotti valtava nivaska avaamattomia kirjeitä, osa laskuja. En ole jaksanut avata postiani noin kuukauteen. Viime viikolla minulla oli aika lääkärille - unohdin käydä siellä!  Siitä huolimatta, että Kelalta odottamani sairaslomapäätös on vahvasti riippuvainen siitä lääkärintodistuksesta. Jäi sitten toimittamatta, kun unohdin sen käynnin, enkä ole saanut aikaiseksi edes soittaa ja tilata uutta aikaa. Enkä tietenkään myöskään ole soittanut kelalle. Velvollisuudet eivät innosta, pyrin välttelemään sitä kirjepinoa edelleen, ja kaikki mikä kuulostaa vähänkin aikataulutetulta ja pitäisi olla tehtynä tiettynä ajankohtana, ahdistaa sen verran että kierrän ja kartan sitä. Josko tässä ei sitten olla ihan vielä työkuntoisia? Vai olenko taas vain laiska...?