Miten surullista onkaan kohdata ihmisiä, jotka suhtautuvat halveksuvasti kaikkeen sellaiseen, jota eivät itse oikein ymmärrä - asioihin, jotka eivät ole pois heiltä itseltään, mutta voivat merkitä hyvinkin paljon toiselle ihmiselle. Kaikkein surullisinta on se, että nämä ihmiset eivät ilmeisestikään itse tiedosta ollenkaan asennettaan. Ihminen, jolla on hyvä ja terve itsetunto, ei tallo muita jalkoihinsa, eikä koe tarvetta puhua muista halveksuvaan sävyyn. Halveksuessaan puolihuolimattomasti kommenteissaan jonkun toisen ihmisen elämäntapaa, pitävät kai itseään nokkelana ja teräväsanaisena. Parempana. Omaa elämäntapaansa oikeampana.

Osaisinpa suhtautua sellaisiin ihmisiin rakkaudella, ymmärryksellä ja myötätunnolla. He eivät tiedä, mitä he tekevät. Vielä en osaa. Tulen vain hyvin surulliseksi havaitessani ahdasmielisyyttä, kapeakatseisuutta ja tarvetta halveksua kanssaihmisiään. Minä suren niiden ihmisten puolesta. Vaistoan ihmisestä pahan olon, joka piiloutuu pätemisentarpeen taakse. Koen sen itsessäni. En osaa kanavoida sitä ulos. Osaisinpa vain irrottautua siitä täysin. Osaisinpa. Joskus tuntuu, että liika herkkyys toisten ihmisten tunnetiloille on kirous, eikä suinkaan lahja.