Tämä bloggaus tulee nyt parin kuukauden viiveellä. Olin kirjoittanut tämän silloin, kun tuo Rautavaaran perhesurma uutisoitiin ja siitä käytiin netin keskustelupalstoilla kiivasta keskustelua. Jostain syystä tämä jäi silloin postaamatta blogiin. Ehkäpä asiaa kyetäänkin nyt jo tarkastelemaan objektiivisemmin, kun suuren yleisön pahin tunnekuohu aiheesta on (ehkä) hieman lauhtunut?

Luin Katri Mannisen kannanoton Rautavaaran perhesurmaan liittyen. En voi muuta kuin olla samaa mieltä Katrin kanssa. Äitien uupumus pitäisi huomata ajoissa, ja hätähuutoihin pitäisi vastata, ennen kuin tilanne ajautuu näin pahaksi. Tällainen voi tapahtua ihan kenelle tahansa, jos uupumus pääsee riittävän syväksi, ja jos olosuhteet ovat epäonniset, eikä apua ole näköpiirissä. Pohjaton uupumus ja tukiverkkojen täydellinen puuttuminen yhdistettynä siihen, että puolisokaan ei kuule eikä ymmärrä hätääsi, voi johtaa pahimmillaan näin epätoivoisiin ja järkyttäviin tekoihin.

Valitettavasti silmiini osui myös Ulla Appelsinin blogikirjoitus samasta aiheesta. Sitä useampikin ystäväni jakoi facebookissa. En näe siinä tekstissä mitään muuta, kuin kykenemättömyyden käsitellä omia ahdistuksentunteitaan. Ahdistuminen on kieltämättä melko väistämätöntä, kun tällaisista tapauksista saa kuulla. On erittäin vaikeaa hyväksyä sitä, että viattomia lapsia kuolee näin traagisella tavalla. Ihmiset voivat kokea sen ahdistuksentunteen sietämättömänä. Löytämällä syyllisen omaan ahdistukseen ne vaikeat tunteet saa siirrettyä pois itsestään. Niitä ikäviä tunteita ei tarvitsekaan käsitellä, ne voi sysätä sivuun, siihen syylliseen. Se on syypää tähän kuvotukseeni! Inhottava, sairas ämmä!

 

Pois se minusta! – Oman syyllisyydentunteen hävittäminen

Appelsinin kirjoitus kuulostaa minun korvaani siltä, että tämä on tunnetasolla niin vaikea asia käsitellä ja hyväksyä, että sen saa pois päiväjärjestyksestä vain lokeroimalla äidin joksikin sellaiseksi, jota minä en koskaan voisi olla. Oman syyllisyydentunteen käsittelyä siis. Ei mitään muuta.

Jos halutaan Appelsinin tavoin "päättää", että äitin täytyi olla narsisti (koska ”normaalit” äidit eivät voi tehdä tällaista), niin ok, pohditaanpa asiaa siltä kantilta hetkisen ajan: se kertoisi ainakin minulle sen, että tuo ihminen on vaurioitunut pahasti jo omassa lapsuudessaan, jäänyt vaille omien vanhempiensa rakkautta ja huolenpitoa. Niin pahasti vaurioitunut tunnepuolella, ettei itse kykene havaitsemaan sitä, vaan toimii tavalla joka vahingoittaa läheisiä. Millä tavalla se muuttaa tätä asiaa? Onko meidän helpompi ajatella, että "se en olisi voinut olla minä", kun saamme lyötyä äidin otsaan narsistinen psykopaatti -leiman? Onko helpompaa meille, jos ajattelemme että äiti oli hullu, ja saada sillä epämääräinen ahdistus ja syyllisyyden tunne pois omasta mielestä?

Toki on aivan inhimillistä kokea syyllisyyttä, ja sekin, että pyritään pois siitä inhottavasta tunnetilasta, on ymmärrettävää. Tässä ajatusmallissa piilee kuitenkin eräs riski. Jos halutaan ajatella, että tuo äiti oli jotain niin sairasta, että kukaan normaali äiti ei voisi sellaista olla, niin samalla suljetaan silmämme siltä, että siinä naapurissa saattaa juurikin olla äiti, joka on sen kuilun partaalla, siinä pisteessä, että tarvitsisi juuri nyt apua, ennen kuin jotain vakavaa ja traagista tapahtuu. Koska, "eihän se ole narsisti eikä psykopaatti, tuo minun naapurini, minähän tunnen sen, se on ihan normaali lapsiaan rakastava äiti", ja ”eihän normaalit, lapsiaan rakastavat äidit tee mitään tuollaista!”

Ihan tavallinenkin äiti voi mennä psykoosiin ja seota, kun paine on riittävän suuri, riittävän pitkään, ilman että saa apua ja tukea. Ei sen tarvitse narsisti tai psykopaatti olla. Onko se sitten äidin vika, jos psyyke flippaa, ja toimii noin järjettömällä tavalla? Jospa äiti onkin yrittänyt kerta toisensa jälkeen sanoa miehelleen, että ei jaksa enää yksin. Ja mies ei reagoi mitenkään.

Mielestäni tuomitsemisen tarve on pohjimmiltaan oman syyllisyydentunteen siirtämistä pois itsestä, jos sitä lähtee oikein syvällisesti pohtimaan. Kun itsellä on epämääräisen ahdistava, ikävä mahassa vellova pahanolontunne, joka pitäisi saada poistettua mahdollisimman nopeasti. Mikäpä parempi keino siihen, kuin syyllisen etsiminen, ja tuomitseminen. Pahan olon saa ulkoistettua itsestään pois sillä, että löydetään syyllinen oman itsen ulkopuolelta.

 

Oman pahanolontunteen tarkastelu

Mitäpä, jos tarkastelisikin sitä omaa pahaa oloaan, sitä vaikeaa tunnetilaa, hieman pidempään? Mitä jos uskaltaisit kuitenkin tunnustella ja maistella sitä rauhassa, ja tutkailla, mitä sen alta löytyy? Meillä on tapana yrittää välttää negatiivisia tunteita, sillä useimmille meistä on lapsesta asti opetettu, että niiden olemassaolo on kiellettyä. Turhautumisen ja vihan ilmaiseminen, eli kiukuttelu, on monilta meistä lapsuudessa kielletty ja estetty, jopa väkivallan uhalla (kuten omassa lapsuudessani). Se on opittu toimintamalli. Jos koemme negatiivisia tunteita, alitajuntamme sanoo meille, että on vaarallista tuntea tuollaista, sillä joudumme silloin yhteisömme, ydinperheemme, omien vanhempiemme hylkäämiksi. Tämä on se viesti, jonka me olemme lapsuudessamme saaneet, useimmat meistä. Ja pienelle lapselle vanhempien henkinenkin hylkääminen (”ei-hyväksyminen”) tarkoittaa kuolemaa. Se vellova tunne vatsassa on kuin onkin kuolemanpelkoa. Ei ihme, että ihminen pyrkii reagoimaan tavalla, jolla sen tunteen saisi nopeasti poistettua. Kyse on kuitenkin psyyken defenssistä. Pohjimmiltaan aika monen voimakkaan negatiivisen tunnetilan alta löytyy kuolemanpelko. Se piilottaa itsensä mitä moninaisimpiin valepukuihin, mutta se on se tunnetila, joka saa meissä aikaan voimakkaimmat tunnereaktiot, ja se saa meidät myös helposti taisteluasemiin.

Harvapa on kykenevä tutkailemaan omaa sisintään itselleen niin rehellisenä ja avoimena, että kykenisi löytämään sieltä alkusyyn sille, miksi on niin suuri tarve löytää ja nimetä syyllinen, tuomita joku. Syyllisyys ja tuomitseminen ovat kuitenkin melko hedelmättömiä keinoja päästä asioista "yli". Asioiden ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat paljon vapauttavampia keinoja. Tuomitseminen kumpuaa vihasta ja pelosta, ja se on hyvin energiaavievä tunnetila. Joskus täytyy vain ymmärtää, että tällaisia tapahtuu, ja niille ei nyt tässä kohtaa voinut mitään. Täytyy hyväksyä, että ihmiset ovat joskus rikkinäisiä, jokin on heidät rikkonut niin pahasti, että ajautuvat järkyttäviin tekoihin. Täytyy vain hyväksyä, että joskus elämä on todella epäreilua. Kovinkaan moni asia elämässä ei lopulta ole meidän hallinnassamme.

Totta kai olisi tärkeää huomata ihmisten hätä ajoissa, mutta ei siitäkään oikein voi jälkikäteen syyllistää, että ei puututtu. Suomalaisilla on todella korkea kynnys lähteä puuttumaan toisten elämään, edes apua tarjoamalla, tai kysymällä "jaksatko sinä?". Yksityisyyttä kunnioitetaan, ehkä vähän liikaakin. Ja meissä suomalaisissa on se vika, että me emme osaa emmekä uskalla pyytää apua. Itse pitää kaikesta selvitä, ja sinnitellään viimeiseen hengenvetoon asti yksin, mutta apua ei perkele pyydetä! Pelätään mahdollisesti ”sossutätejä, jotka heti ottaa lapset huostaan”, jos tunnustan että olen uupunut enkä jaksa. Ja sitten tapahtuu tällaisia. Surullista, mutta minkäs näille voi, enää jälkikäteen.

 

Tuomitsemisen sudenkuoppa

Ihan jokainen on varmasti sitä mieltä, että tätä perhettä olisi pitänyt auttaa ajoissa. Kuitenkin ne aina oikeassa (jälkikäteen) olevat tyypit nyt vaahtoavat keskustelupalstoilla, että ”kyllä sen olisi pitänyt osata hakea itelleen apua!” Yksikään heistä ei kuitenkaan olisi ollut auttamassa tuota äitiä - ei varmaan edes myöntämässä hänelle kunnallista kodinhoitajaa, tai taloudellista apua lastenhoitajan palkkaamiseen, ennaltaehkäiseväksi avuksi. Voin kuulla korvissani niiden samojen tuomitsijoiden huutelut, uupuneen äidin pyytäessä apua kun ei enää jaksa, että ”Ite olet lapsesi tehnyt, koita nyt jaksaa hoitaakin ne! Ei pitäis tehdä lapsia, jos ei kykene niitä hoitamaan!” Niinpä niin. ”Koska minä olen täydellinen, ja kuvittelen kykeneväni aina ja joka tilanteessa toimimaan oikein, (vaikka en ole edes ikinä sellaisessa tilanteessa ollutkaan) niin kyllähän kaikkien muidenkin pitää kyetä aina toimimaan oikein!”

Ja jos alkaa iso pyörä heittää, niin kyllä ne hitto vie on ne läheiset siinä kohtaa vastuussa siitä avun hakemisesta, eikä se ihminen, joka ei enää itse kykene sitä apua hakemaan. Ihan sama kuin sanoisi epilepsiakohtauksen saaneelle, että ”olisit ny ite soittanu ambulanssin ennen ku sait sen kohtauksen, ihan ite oot vastuussa siitä että huomaat milloin se on tulossa! Ja jos satutat ittes ni turha tulla multa kerjää sääliä, olisit hakenu itelles apua!”

Niin tuomitseva voi olla vain ihminen, jolla ei ole koskaan ollut minkäänlaista inhimillistä kosketusta edes etäisesti tämänkaltaisten asioiden kanssa. Väsymyksen, hormonimyllerryksen, valvomisen, pohjattoman uupumuksen, masennuksen, toivottomuuden. Kun kukaan ei auta, vaikka olet aivan loppu. Kun joku ei oikeasti tiedä mitä se on, niin sitä enemmän hän luulee tietävänsä. Tai hän voi ajatella, että hänen kokemansa väsymys, joka on ollut vain lievää, on Se Suurin Uupumus, mitä kenelläkään ylipäätään voi olla. Ei ole joutunut elämään niin ahdistavan pelon, väsymyksen ja uupumuksen seuralaisena pitkäaikaisesti, että kykenisi mitenkään käsittämään, mitä se voi tehdä ihmiselle. Jos olisi sen kokenut, ei olisi netin keskustelupalstoilla huutamassa että "se on äidin oma vika jos sekoaa!".

Vaikeinta on selittää asioita ihmiselle, joka ei tiedä, ettei tiedä. Silloin ihminen ei myöskään ymmärrä. Vaikka kuinka selittäisi. Ja kaikkein hanakimpia tuomitsemaan ovat ne, joilla ei ole mitään omakohtaista kokemusta asioista. Ihan turhaa leukojen loksuttamista.

 

Narsistinen puoliso?

Vaikea ja epätoivoinen tilanne voi ajaa ihmisen vaikeisiin ja epätoivoisiin tekoihin, ulospääsyä etsiessä. Sitä voi olla hankala ymmärtää henkilön, joka ei ole soutanut väsymyksen mustissa, syvissä epätoivoisissa vesissä. Voin kuvitella, että jos ei näe mitään muutosta mihinkään, ja on kuolemanväsynyt valvomisesta, kenties masentunutkin, niin kuolemakin voi tuntua helpotukselta ajatuksena. Se voi alkaa jossain vaiheessa tuntua ainoalta ulospääsytieltä.

En ole itse ihan noin vaikeassa tilanteessa ollut, (oletettavastikaan, koska olen hengissä, samoin kaikki lapseni) mutta läheltä on liipannut, ja pystyn hyvin ymmärtämään ja asettumaan siihen asemaan. Toisaalta, uskon - ja siihen kai tällä hetkellä kaikki todisteetkin viittaavat - että tässä tapauksessa äiti ei ollut suunnitellut tekevänsä mitään noin traagista, vaan on tehnyt sen hetkellisessä silmittömän raivon puuskassaan, ehkä psykoosissa, ymmärtämättä juuri sillä hetkellä tekonsa seurauksia. Voin samaistua siihen tunteeseen, olen kokenut muutamia kertoja jotain sen suuntaista raivoa. Luojan kiitos en ole ollut silloin lasten kanssa auton ratissa.

Minulla oli juuri sellainen puoliso, joka ei reagoinut mitenkään, mihinkään, ikinä... Hän ei koskaan hakenut minulle apua, vaikka useita kertoja lopen uupuneena pyysin, että olisi tehnyt jotain; soittanut johonkin, mistä saisin edes jotain apua. Ei. Flegmaattinen ameeba. Sellainen voi saada sinut lopulta aivan silmittömän raivon valtaan, kun olet joutunut toisen ihmisen ylikävelemäksi vuosien ajan. Kun puoliso ignooraa kaiken ihan loputtomiin - mielipiteesi, tunteesi, väsymyksesi, ihan kaiken - ja antaa kaikissa toimissaan ymmärtää, että sinulla ei ole mitään arvoa, eikä sanoillasi ole myöskään mitään arvoa hänelle. Kun mikään, mitä sanot tai pyydät, rukoilet tai anelet, ei tee mitään reaktiota, ei kertakaikkiaan mitään. Jossakin kohtaa tulee vastaan se piste, jolloin napsahtaa. Tässä on kyse narsistisesta puolisosta. Ja ei olisi ihme, vaikka tässä tapauksessa olisi myös kyse samanlaisesta kuviosta.

Missä on ymmärrys ja myötätunto sitä ihmistä kohtaan, joka on ajettu niin toivottomalta tuntuvaan elämäntilanteeseen, että ajautuu tuollaiseen epätoivoiseen tekoon? Miksi häntä ei ole nähty, kuultu, autettu?  Eikö osata ajatella asiaa yhtään sen pidemmälle? Ei nämä asiat ihan niin helppoja ja yksioikoisia ole kuitenkaan. Ulla Appelsinin blogikirjoitus ei pohdi aihetta kovin syvällisesti, jos se tuomitsee äidin narsistiksi yksiselitteisesti, ja case closed. Mutta se oma syyllisyys - kun se inhottava syyllisyydentunne pitäisi saada ravistettua omasta selkänahasta, että muka ihan tavallinen äiti voisi jotain tuollaista. Ne on aina ne muut, hullut, sairaat...

 

Ymmärtämisen ja anteeksiannon tärkeys

Minusta tässä julkisessa keskustelussa surullisinta on ollut se, kun huomaan, että ihmisillä on äärimmäsen suuri tuomitsemisen tarve. Mitä se enää hyödyttää, jos omassa mielessään tuomitsee ihmisen, joka on ajautunut noin järkyttävään, epätoivoiseen tekoon? Kukaan meistä ei ole elänyt sen ihmisen elämää, ketä me olemme tuomitsemaan? Emme ikinä saa tietää, oliko järjissään vaiko täysin muissa maailmoissa. Ja ei, silloin ei ihminen todellakaan ole vastuussa itsestään, jos sekoaa täysin. Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää? Jos psyyke murenee, niin ei ihmisen harkintakyky silloin toimi. Jos ei ole järjissään, ei ole järjissään. Jokaisen ihmisen psyykestä löytyy murtumispiste. Joillakin se tulee vastaan aiemmin kuin toisilla, riippuen siitä, minkälaiset kokemukset on elämässä taustalla. Kukaan toinen ei voi tietää sitä, mikä kenenkin psyyken murtumispiste on. Ei edes ihminen itse. Ja kun valutaan sinne kuilun pohjalle, niin sitä vähemmän enää kykenee havaitseman omaa toivottomuuttaan ja synkkyyttään. Sitä alkaa jotenkin pitämään normaalina tilana... siinä kohtaa ympäristön pitäisi huomata ja osata reagoida. Vaan eipä niin käynyt minunkaan tapauksessani. Itse lopulta tajusin oman tilani, ja ihan itse hain itselleni apua. Mies oli täysin vihjeetön, tai jos jotain tajusikin, niin ei kyllä tehnyt elettäkään hakeakseen ulkopuolista apua. Jotkut miehet vaan on sellaisia. Eivät osaa, tai eivät uskalla. Siinä kohtaa ei saisi jättää sitä tekemättä. Ja silloin ehkä on paikallaankin syyllistää vähän.

Kun joutuu kohtaamaan elämässään vaikeita asioita, niin sitä hieman nöyrtyy, ja alkaa hieman ymmärrystä ja empatiaakin kummasti löytymään. Saattaa huomata, että asiat ovat paljon monisäikeisempiä kuin mitä on kuvitellut, silloin kun ei tiennyt. Elämä ei ole niin mustavalkoista. Kaikkeen on aina syynsä, ja selityksensä. Se, kuka ei halua ymmärtää, tuomitsee.

En tietenkään tarkoita että niitä kammottavia tekoja pitäisi hyväksyä millään muotoa, totta kai teot on tuomittava yksiselitteisesti vääriksi. Mutta ymmärtäminen onkin eri juttu - siis sen ymmärtäminen, mikä siihen on johtanut... ja kuinka monessa sukupolvessa taaksepäin. Kaikkea on mahdollisuus ymmärtää, jos vain on halu ymmärtää asioiden syitä. Ymmärtäminen vähentää aika paljon tuomitsemisen tarvetta.

Teon voi tuomita vääräksi ja pahaksi, ilman että tuomitsee ihmistä läpeensä pahaksi. Siinäkin on aika iso ero. Hyvä ja korkeamoraalinenkin ihminen voi tehdä järkyttäviä tekoja, jos olosuhteet ovat liian pitkään liian vaikeat, jos ei saa mitään apua, eikä näe mitään muuta ulospääsyä. Esimerkiksi narsistin uhrina (puolisona) tällainen tilanne voisi syntyä. Minulla on ihan omassa tuttavapiirissä tällaisia tapauksia, jotka saavat olla kiitollisia siitä, että ovat vielä hengissä, että kykenivät irtautumaan ajoissa, pääsivät pakoon, tappamatta itseään tai muita. Voin ymmärtää senkin, että jollekin se ainoa pakokeino sillä hetkellä tuntuu olevan kuolema. Joskus tilanne voi tuntua ihmisestä niin epätoivoiselta. Helppohan se on huudella tuomioita norsunluutornista, kun ei ole ollut elämässä sitä ahdistusta, tuskaa, uupumusta, mahdollisesti pelkoakin. Me emme voi tietää.

Ymmärtäminen ja anteeksianto on paljon tärkeämpää oman mielenrauhan kannalta. Ja ainoa millä on todellista merkitystä, on se, että ihmisten hätä huomattaisiin ajoissa, ja tarjottaisiin apua. Jokainen meistä voi tehdä niin. Kysy naapuriltasi, ystävältäsi, siskoltasi, "Miten sinä jaksat?" Se on tärkeä kysymys. Kuuntele. Älä kysy häneltä, tarviiko hän apua. Siihen saat todennäköisimmin vastaukseksi, että kyllä minä pärjään. Mene ystäväsi/läheisesi luo, tarjoa apuasi. Sano hänelle, että "nyt minä vahdin lapsia kaksi tuntia, mene sinä vaikka kävelylle yksin, tai elokuviin". Tai sano että nyt minä autan sinua, ja selätetään yhdessä tämä pyykkivuori. Vie tuliaisiksi iso kattilallinen kanakeittoa, tai termarillinen kahvia ja iso pullapussi. Tee jotain sellaista, jolla osoitat myötätuntoasi, ja auta konkreettisesti. Jos olet itsekin väsynyt, tee pieniä asioita. Joskus pienikin apu, tai pelkkä myötätunnon ja ymmärryksen osoitus voi olla ratkaiseva. Ole läsnä, kuuntele, ymmärrä. Älä tuomitse.