Olen taas ajautunut tehokkuusmoodiin, huomaamattani. Olen työstänyt viimeisen työuupumukseni jälkeen tehokkuus-syndroomaani paljon. Jossain vaiheessa pääsin itseni kanssa tasapainoon sen suhteen, että minun ei tarvitse suorittaa koko ajan arkea ja olla kaikessa täydellinen, ollakseni arvokas ja kokeakseni itseni hyväksytyksi ja tärkeäksi. Kykenin toisinaan jopa antamaan itselleni luvan vain olla, kokematta huonommuudentunnetta siitä, että ”en tee mitään”. Mutta sitä ajatusta olen joutunut työstämään paljon. Viime aikoina olen löytänyt itselleni uusia harrastuksia, jotka vievät paljon aikaa arjessa. Nautin niistä, mutta toisinaan myös koen huonommuutta, jos en ole ehtinyt panostamaan niihin niin paljon aikaa kuin haluaisin, jotta kehittyisin harrastuksessani toivomallani tavalla. Kehittyminen vaatii harjoittelua. Huomaan soimaavani itseäni siitä, että minulla ”on kyllä ollut aikaa”, mutta en vain jostain syystä ole ehtinyt harjoittelemaan.

Uskoisin, että se on hyvän itsetunnon perusta, että kokee olevansa arvokas ihan pelkästään olemalla olemassa, ilman että tarvitsee omata jotain erityisiä taitoja, tai tehdä paljon hyödyllisiä asioita. Jokainen toki haluaa kokea itsensä tarpeelliseksi, ja usein se tarpeellisuuden tunne tulee tekemisen ja suorittamisen kautta.

Mutta entäpä, jos ihmisen toimintakyky yhtäkkiä häviää täysin? Silloin on tavallaan pakotettu kohtaamaan sen tosiasian, että ei ehkä pystykään ”olemaan hyödyllinen” tekemällä ja suorittamalla, olemalla toiminnallisesti tarpeellinen. Silloin ei ole muuta mahdollisuutta, kuin työstää itsensä kanssa sitä ajatusta, että voin olla tarpeellinen ja tärkeä myös pelkästään olemalla olemassa, olemalla minä. Olen arvokas, koska olen olemassa! Tärkeä ja tarpeellinen voi olla myös olemalla läsnä muille ihmisille, ystävilleen, läheisilleen. Kuunnella, puhua, olla ihminen toiselle ihmiselle.

Olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että jokainen ihminen on arvokas jo pelkästään olemalla olemassa, olemalla vain oma itsensä, yrittämättä tehdä vaikutusta muihin ihmisiin tekemisillään. Näiden asioiden henkilökohtaisen työstämisen myötä olen tullut hyvin herkäksi havaitsemaan ihmisissä tätä tarvetta tehdä vaikutus muihin, tai tarvetta alleviivata tekemisiään, ja omaa paremmuuttaan. Sellaisen havaitsemisesta minulle tulee jotenkin vaivautunut olo, koen jotenkin sen ihmisen huonommuudentunteen herkästi itsessäni, sen, mitä hän yrittää peittää tuomalla esille osaamistaan, koulutustaan tai vain pelkästään ulkoisen olemuksensa paremmuutta muihin nähden. Se saa minulle vaikean olon, haluaisin sanoa niille ihmisille, että lopeta tuo, et pysty sitä huonoa itsetuntoasi tuolla kaikella pönkittämisellä peittämään, ja se saa minut voimaan pahoin. Haluaisin sanoa heille, että sinun ei tarvitse tehdä kaikkea tuota, ollaksesi riittävä muille ihmisille. Sinun ei tarvitse todistaa muille ihmisille mitään, se riittää, että Sinä olet Sinä. Ala vain arvostaa itse itseäsi, niin muutkin ihmiset näkevät sinut aivan erilaisessa valossa. Ja lopuksi, sillä ei ole mitään merkitystä sinun elämäsi kannalta, mitä muut ihmiset sinusta ajattelevat. Kun sinä itse tiedät, että sinä olet sinä, ja se riittää sinulle, niin sen pitää riittää niille muillekin ihmisille. Jos joku ei sinua hyväksy juuri sellaisena ihmisenä joka olet, niin ehkä hänen ei ole tarpeenkaan kuulua sinun ystäväpiiriisi.

Sen, mitä ihminen tekee tai jättää tekemättä, ei pitäisi vaikuttaa ihmisen kokemukseen omasta arvostaan. Mutta useimmilla meistä se kyllä vaikuttaa, paljonkin. Se on iskostettu meihin jo niin varhaisessa vaiheessa lapsuutta, että pystymme aika heikosti edes tiedostamaan tätä ajatustapaa. Kuka suorittaa elämäänsä opiskellen, loppututkintoa toisen perään. Koskaan ei koe olevansa riittävästi todistanut muille ihmisille (tai itselleen) olevansa hyvä. Joku toinen rakentaa nousujohteista työuraa, ja käyttää huomattavan osan vapaa-ajastaankin työhön, vain sen takia, että muut näkisivät että ”minä olen jotain”, että muut ihmiset arvostaisivat minua enemmän. Korkea asema työssä voi antaa tunteen omasta tärkeydestä. Silloin kun itsetunto rakentuu työminän varaan, ilman sitä työtä voi kokea itsensä tarpeettomaksi, arvottomaksi. Silloin ei ole varaa ottaa sitä riskiä, että työstä joutuisi pois. On uhrattava sen eteen niin paljon, että voi varmistaa työn ja aseman jatkumisen.

Jollekin toiselle se ”minä olen jotakin” –tunne voi löytyä harrastuksesta. Harrastus voi myös riistäytyä käsistä, jos tahto olla kaikkein paras on niin voimakas, että se ajaa yli jopa oman terveyden. Urheiluharrastuksessa voi käydä helposti niin, että ei piitata sen kropalle aiheuttamista vaurioista, ei kyetä lopettamaan ajoissa, vaan rikotaan keho korjaamattomaan kuntoon, kun pyritään hakemaan itsetunnon perustuksia siitä, että täytyy olla täydellinen ja parempi kuin kaikki muut, ei voi antaa periksi, ei voi lopettaa, tai edes pitää taukoa sen aikaa että kroppa saisi aikaa toipua. Homma on mennyt överiksi siinä kohtaa, kun harrastuksessa ei voi pitää taukoa kokematta suunnatonta ahdistusta. Jos omanarvontunto on vahvasti sidoksissa siihen, mitä me teemme, ja jos se suoranaisesti rakentuu sen tekemisen varaan, ihminen kokee luonnollisestikin suurta ahdistusta silloin, kun itsetunnon perusteet näyttävät häviävän.

Ennen kuin tiedostamme itsessämme sen, että omanarvontuntomme rakentuukin sen varaan mitä teemme, eikä sen varaan mitä olemme, emme tietenkään sitä pysty työstämään. Mutta vielä tiedostettuammekin, se tehokkuuden ja aikaansaavuuden tarve on meissä hyvin syvällä, ja liitämme sen vahvasti oikeuteemme olla olemassa. Vaikka tiedostaisimme sen, sitä ajatusmallia on vaikea muuttaa, on vaikea ajatella toisin. Se on niin vahvasti meissä, ihon sisällä, kuin pigmentti. Ei lähde pois raapimallakaan.

Tähän ajatusmalliin liittyy myös implisiittisesti muiden ihmisten arvottaminen tekemisen perusteella, eli karkeasti yleistäen, toisten ihmisten arvon alentaminen oman itseni kohottamiseksi. Tämä ajatus vaatii vähän avaamista - tuskin kukaan suoralta kädeltä myöntää luokittelevansa ihmisiä huonompiin ja parempiin kuin minä itse. Mutta lähes kaikki me teemme niin.

Jos minun pitää olla paras, jotta hyväksyn itseni ja koen itseni arvokkaaksi, täytyy jonkun muun (tai kaikkien muiden) siis olla minua huonompia. Tähänhän kaikki kilpailu perustuu. Ja itse asiassa, hyvin moni asia yhteiskunnassamme perustuu kilpailuun. Aika suuri osa harrastuksistakin perustuu siihen. Minun täytyy olla parempi kuin joku muu, jolloin itsetuntoni pohjautuu siis siihen, että jonkun muun täytyy olla minua huonompi. Aika nurinkurinen tapa, kokea itsensä hyväksi jonkun toisen kustannuksella – jonkun muun pitäisi samalla kokea itsensä huonommaksi. Tämä kilpailuvietti meihin myös iskostetaan jo ihan lapsesta lähtien, joten eipä ihme, että emme usein edes tiedosta sen omituisuutta.

Miksi en voisi kokea itseäni hyväksytyksi, juuri sellaisena kuin olen, ilman suorittamista ja suoritusteni osoittamista toisille? Miksi en voisi kokea itseäni arvokkaaksi, ilman että minun täytyy osoittaa jonkun muun olevan minua huonompi?

Ja se, mistä tämän koko kirjoituksen ajatus lähti alkuun – voinko viettää päivän vain olemalla olemassa, ilman että koen tarvetta olla hyödyllinen ja tehdä jotain? Koenko itseni arvottomaksi ja tarpeettomaksi, jos ”vain olen”, enkä edes yritä tehdä mitään? Täytyy myöntää, että en ole vielä ihan täysin siinä pisteessä. Osaan kyllä olla ja nauttia olostani. Mutta välillä kuitenkin tulee mieleen, että pitäisi tehdä sitä ja tätä ja tuota, ja tässä minä vain istun, vaikka nyt olisi aikaa tehdä… huonommuudentunteet iskevät niin pienistä asioista. Huomaan, että joku asia on tekemättä, jonka olisin voinut helposti tehdä jo aikaa sitten.

Mutta, yritän kuitenkin sanoa itselleni ääneen sen, minkä tiedän todeksi: Joskus on tärkeää osata vain olla paikoillaan. Antaa maailman pyöriä, ja istua itse paikoillaan, ja vain hengittää. Antaa asioiden asettua, ja vain olla. On tärkeää osata antaa itselleen lupa olla. Hyvällä omallatunnolla.