Mulla on nyt aika monta asiaa kesken ja vireillä. Mutta nyt vain tästä yhdestä asiasta. Muihin palannen myöhemmin.

Tänään suivaannuin taas pitkästä aikaa omaan äitiini. Äiti asuu toisella puolella maapalloa, ja tietää hyvin että olen täällä eroprosessin tuoksinnassa. Mutta käyttäytyy aivan, kuin ei tietäisi. Hän osoittaa erittäin selkeästi sen, että hän ei halua edes tietää miten minä voin, miten jaksan, onko asia edennyt mihinkään suuntaan. Äitiä ei kiinnosta. Tai hän ei vaan kykene, on liian hauras ottamaan vastaan kenenkään muun murheita, antamaan tukea, empatiaa, ymmärrystä, edes hitusta. Ei mun äiti. Se juoksee toispuol maapalloa espanjankielen tunneilla ja taidemaalauskurssilla. Ja kehuu kävelevänsä joka päivä viisi kilometriä. Mutta ei se ehdi tai jaksa soittaa tyttärelleen edes viiden minuutin puhelua kerran puolessa vuodessa.

Muutamia viikkoja sitten äidiltä tuli tekstiviesti. Toivotti hyvää syntymäpäivää meidän esikoiselle, neljävuotiaalle, ihastuttavalle, hurmaavalle persoonalle. (Nämä olivat siis omia sanavalintojani, ei äitin. Äitin viesti oli hyvin tavanomainen "synttärionnittelut mummilta!") Ei edes sen vertaa jaksanut vaivautua, että olisi soittanut lapselle itselleen, tai lähettänyt pienen paketin. Lapsi tosin ei edes muista kuka ihmeen mummi se on. Ja minä olin sen verran tympääntynyt tuosta tekstarionnittelusta, että en vaivautunut siitä äitiä kiittelemään, enkä itse asiassa edes jaksanut lapselle sitä viestiä välittää. Kun ei se osaa yhdistää sitä keneenkään tuntemaansa ihmiseen. Hän ei muista sitä mummia. Kas, kun mummi ei juurikaan käy, ei liioin soita.

Pari päivää myöhemmin äiti soitti. (Wohoo, aaltoja!!) Soitti tietysti vain ihmetelläkseen, oliko hänen ansiokkaasti muistamansa syntymäpäiväonnittelutekstiviesti tullut edes perille, kun ei kukaan ollut kuitannut sitä. Minä sitten kiirehdin kertomaan kuulumisiani, KUN SE KYSYI MITÄ MEILLE KUULUU. Ja kun edes yritin alkaa kertomaan mitä kuuluu, äidille tuli hätä - hän olikin just menossa tuonne kauppaan, ja piti lopettaa puhelu ja mennä kiireesti, kun sinne hän oli menossa, soitti vain kysyäkseen siitä tekstarista, että oliko se perille tullut vai ei. Olin sanalla sanoen tyrmistynyt. Että se soittaa, ja kysyy kuulumisia. Ja kun meinaan kertoa, niin keskeyttää minut ja sanoo että sillä on kiire. Ja se soitti mulle. Ja aivan tasan tarkalleen tietää että mulla ON vaikeaa juuri nyt. No, totesin vain lakonisesti että jahas, ai että niin lyhyt puhelu sitten tällä kertaa.

Tästä on nyt ehkä viikon verran aikaa. Pari päivää sitten äitiltä tuli taas tekstari. Muina miehinä kyseli, miten lasten koulu menee, ja kiirehti kehumaan omaa harrastuneisuuttaan ja ahkeraa liikkumistaan. Vastasin seuraavana päivänä sen, mitä oletin hänen haluavankin kuulla. Että lapsilla menee koulu tosi hienosti, kymppejä tulee kokeista kotiin. Ja kaikki ovat iloisia ja tyytyväisiä, meillä menee ihan hyvin. Että minäkin harrastan paljon kävelyä. En kertonut repivistä riidoista miehen kanssa. Kerroin juuri sen mitä pitikin. Kuten kunnon tytär. Äitiä pitää miellyttää. Vittumaisempana olisin kertonut kaiken paskan mitä juuri nyt ON meneillään. Vaan ei se äiti vastannut tuohon "meillämeneetosihyvinjaelämäonihanaa" -viestiinkään mitään.

Laitoin tänä iltana äitille viestin, ihan hetken mielijohteesta. Kirjoitin siihen näin: "Olipa mukavaa huomata ettei se sitten kiinnostanutkaan yhtään". Äiti vastasi - kerrankin - melkein heti! "Anteeksi, mutta en ymmärrä ollenkaan viestiäsi"

Niinpä niin. Ratakiskostahan se pitäisi vääntää. Äitiä ei kiinnosta. Ja äiti ei ymmärrä ollenkaan. Mitä sille vois enää oikeastaan sanoa? Totuutta se ei todellakaan kestä kuulla. Mut luulin että se nyt tajuaisi oman välinpitämättömyytensä tässä kuulumisienkertomisasiassa. Ei se tajua. Anteeksi mutta en ymmärrä ollenkaan. Kyllä mie oon ihme perheeseen syntynyt. Ja isä ei edes tekstaa, saati et soittaisi. Ei mulle, eikä lapsenlapsille. Isä on arvoisan petankkiseuran puheenjohtaja siellä jossain. Se on arvokas pesti, siitä sopii olla eläkeläisen ylpeä. Ja niin mahtava mies ei ehdi lapsilleen soitella, tai tekstailla. ja sitäpaitsi, isää ei kiinnosta. Eikä se varmaan myöskään ymmärtäisi.

Niin että pitäkää perkele petankkinne, taidemaalauskurssinne ja espanjankielikurssinne. Pitäkää isovanhemmuutenne, ja hommatkaa hyvissä ajoin itse hautakivenne. Ei minuakaan kiinnosta, enkä minäkään ymmärrä. Onks mun pakko ymmärtää?