Sielu on kaunis. Kun ihminen on aito, oma itsensä, kauneus on sisäinen tila, joka näkyy silmistä, ja sen voi toinenkin ihminen kokea, tuntea joka solullaan. Läsnäolona. Sellaisen ihmisen läheisyydessä on yksinkertaista ja helppoa olla - kunhan on itsekin oma aito itsensä, eikä yritä olla mitään muuta kuin on. Luonnollisuus ja aitous on todellista kauneutta.

Ihmiset rakentavat ympärilleen kuoria. Ulkoista olemusta muokataan voimakkaasti. Emme koe olevamme riitävän kauniita, oma ulkomuotomme ei meille kelpaa, joten - rakennamme sen riittämättömyydentunteen suojaksi kuoria. Laitamme kasvoihin meikkiä, ripsiä pidennetään, kulmakarvat maalataan päälle. Sidotaan vyötärölle kaventavaa korsettia, rinnat pitää saada näyttämään suuremmalta, niitä muotoillaan, lisätään toppausta, kohotetaan. Käydään salilla, jotta lihakset olisivat isommat. Jotkut jopa kuluttavat paljon rahaa ulkonäkönsä keinotekoiseen paranteluun. Käydään rasvaimussa, lukuisissa kauneusleikkauksissa, ja jopa niin, että ollaan valmiita vahingoittamaan täysin tervettä kehoa, jotta ulkonäkö olisi mielestämme parempi. Vain ja ainoastaan, "jotta minä kelpaisin". Näemme ympärillämmekin koko ajan muokattuja kuoria. Ne ovat suojakuoria, joilla peitämme ja piilotamme hauraan itsemme muilta.

Kun oma aito itse ei kelpaa, kun on liian pelokas ja hauras olemaan se mitä on, ihmiset rakentavat ympärilleen tällaisia kuoria, jotta kelpaisivat muille, jotta kelpaisivat itselleen. "Yritän olla jotain sellaista mitä muut ihailevat, jotta minut hyväksyttäisi, jotta olisin enemmän kuin mitä muuten olen." Sen kuoren rakentamiseksi nähdään usein suunnattomasti vaivaa, siihen kulutetaan paljon aikaa ja energiaa. Monet verhoavat sen toiminnan  "itsestään huolehtimisen" valepukuun. Se on varmasti osittain tottakin, mutta en puhukaan nyt kuntourheilusta tai liikunnasta, jonka tarkoitus on ylläpitää tervettä ja toimivaa kehoa ja virkistää mieltä. Sellainen toki edistää sekä fyysistä että henkistä terveyttä.

Puhun siitä, kun homma lähtee vähän käsistä, kun motiivina ei ole kehon terveys, vaan toiminnalla paikataan tai peitetään oman itsetunnon vajavaisuuksia. Ettei ollenkaan edes tiedosteta itse, miksi toimimme näin.

Jokainen meistä tekee tätä jossain määrin. Kyllä me haluamme astua kotiovestamme ulos siistinä yleisilmeeltämme. Vähintäänkin kampaamme tukkamme ja valitsemme vaatteet, jotka eivät ole negatiivista huomiota herättäviä (risoja, ryppyisiä, likaisia). Elämä helpottuu, kun sulaudumme joukkoon, kun mukaudumme jonkinlaiseen normiin. Joku voi ajatella, että osoittaa sillä myös kunnioitusta muita kohtaan. Ehkä niinkin. Tämän toiminnan perusteet ymmärrän hyvin.

Mutta se oman ulkomuodon "parantelu", muokkaaminen - moniko on ajatellut, miksi tekee sitä? Tiedostammeko me toimintamme syvällisiä motiiveja itse? Kyseenalaistammeko koskaan sitä, miksi koen, että en ole riittävä muille näin, ilman meikkiä ja vartaloni muotoilua? Olenko minä oikeasti nyt parempi ja jotain enemmän, kun meikkaan omat kasvoni, "virheeni" piiloon? Lisäänkö itseeni jotain arvoa, kun muokkaan vartaloni miellyttämään muita, vastaamaan joitain ulkoapäin määriteltyjä kauneusihanteita? Miksi en ole riittävä? Ja ketä varten yritän lisätä itseeni arvoa? Kelpaisinko edes itselleni?

Surullisia kuoria ne ovat, kulisseja. Koska ihmiset pelkäävät kuollakseen sitä, että he eivät kelpaa, eivät ole tarpeeksi hyviä. Se on surullista.

Ihmiset tekevät paljon työtä sen eteen, että näyttäisivät muiden silmissä mahdollisimman hyvältä. Paljon, PALJON enemmän työtä vaatii kuitenkin se, että uskaltaa olla se, mikä aidosti on, että on oma itsensä, luonnollisesti. Sekä sisäisesti että ulkoisesti, mutta nyt puhun enemmän siitä ulkoisesta puolesta. Mutta eihän niitä kahta voi erottaa. Ulkoisen itsen hyväksymisprosessi on vahvasti sidoksissa sisäisen itsen hväksymiseen, ja uskon, että se prosessi eteneekin sisältä ulospäin. Ensin on oltava sinut itsensä, oman persoonansa kanssa, ja sen kautta myös vähenee tarve peittää aitouttaan ulkoisilla seikoilla.

Se on sisäistä työtä, joka vaatisi aikaa, tilaa, hiljentymistä. Vähän omaan itseensä katsomista, tunteidensa käsittelyä. Ja voi hyvän tähden, miten kovasti vaivaa ihmiset näkevät sitä työtä vältellessään! Monet kuluttavat koko ainutlaatuisen elämänsä rakentaakseen näitä kuoria, joilla piilottavat itsensä, jotta kukaan ei näkisi heidän heikkouksiaan, haavoittuvuuttaan, aitouttaan. Ja meidän kiireisessä kulttuurissamme puuhakkuutta ja asioiden tekemistä, aikaansaamista arvostetaan. Kaiken tekevä ja aikaansaava, suorittava ihminen nostetaan jalustalle, häntä katsotaan ylöspäin, nostetaan ihanteeksi. Ja se vastakohta, itsensä kanssa hiljentyminen, paikallaanolo, tekemättömyys - se, mitä tuon sisäisen prosessin aloittaminen väistämättäkin vaatisi, jonkinlaisen pysähtymisen - sitä pidetään helposti laiskuuden ilmentymänä, ja sellaista ihmistä ei pidetä arvokkaana, joka ei suorita ja tuota paljon rahaa. Ympyrä sulkeutuu - kukaan ei halua muiden pitävän itseään arvottomana, tyhjäntoimittajana, laiskana. Ja koska emme muutenkaan pidä itseämme riitävän hyvänä, miksi ihmeessä vielä tieten tahtoen asettaisimme itsemme alttiiksi sellaiselle arvostelulle, pysähtymällä vain olemaan ja lopettamaan sen korkeasti arvostetun suorittamisen!

Pysähtyminen vaatii hyvin syvän kriisin elämässä. Sellaisen tilanteen, jossa ihminen on revitty aivan paljaaksi kaikista suojauksistaan, että elämä on niin riekaleina, ettei siinä kohtaa enää kykene välittämään siitä, miten muut minut näkevät, ja arvostavatko he minua. Niin syvän kriisin, ettei riitä enää energiaa ajatella muiden mielipiteitä. Kun jaksaa hädin tuskin olla olemassa. Sellaiset kriisit ovat itse asiassa suuria siunauksia. Ne annetaan meille lahjana! Niiden kautta meidän on mahdollista irtautua tuosta miellyttämisen ja suorittamisen kehästä. Ne pysäyttävät meidät, ja järjestävät elämäämme sen pysähtyneisyyden tilan, jossa meillä on mahdollisuus katsoa syvälle itseemme, ja alkaa nähdä itsemme, tunteemme, ja nähdä kaikkien rakentamiemme kuorien ja ulkoisen kuorrutuksen läpi.

Meille annetaan kriiseissä mahdollisuus riisua painavat, ahdistavat kuoremme. Mutta pitää uskaltaa. Vaatii rohkeutta ottaa erilainen näkökulma itseensä, ja koko maailmaan. Eläköön kriisit!