Miten vaikeaa onkaan
aito, rehellinen ja konstailematon puhe
kahden ihmisen välillä.
Miten vaikeaa onkaan ymmärtää,
ja tulla ymmärretyksi.

Kun yksi puhuu suoraan,
kysyy kiertelemättä.
Kertoo ajatuksensa, tunteensa
pelkäämättä, rohkeasti
ottaen vastaan kaiken mitä seuraa
kuin ihminen ihmiselle.
Aidosti.

Odottaa samaa.

Ja toinen -
Ajattelee, tuntee yhtä, sanoo toista.
Ei myönnä, ei näytä.
Ei edes itselleen.
Säikähtää vähän,
huomatessaan jonkin hiljaa liikahtavan syvällä
sen huolellisesti rakennetun panssarin uumenissa.
Eikö se ollutkaan luodinkestävä?
Niin viaton, pieni, mutta aito ajatus ja tunne läpäisi sen.
Salakavalasti ja ilman varoitusta
tuosta noin vain sujahti läpi!
Miten se löysi sen ainoan suojaamattoman kohdan
josta pääsi sisään?
Et ollut varuillasi!

Teeskentelee, ettei huomannut
Miettii, eihän vaan kukaan muu huomannut
Ei halua näyttää pehmeyttään, heikkouttaan
pelästyy sitä, että tuntee jotain mikä yllätti, liikautti.
Ovelasti uskottelee itselleenkin
olevansa kuin tyyni meri,
jota ei tuulenhivenkään liikauta.
Ei edes pienenpientä liplatusta.

Tunteet?
Ne ovat sotkuisia, pelottavia, kummallisia.
Hallitsemattomia, kuin myrskyävä meri öisin.
Ei sellaisia. Ei.
Vain liikkumaton veden pinta tuo turvallisuudentunteen.

Vaikeaa se on.
Eivät puhu samaa kieltä, nuo kaksi.
Se aitoon yhteyteen pyrkivä kärsii, suree,
kun ei tavoita toista.
Yrittää, kunnes luovuttaa törmätessään kiviseinään.
Ja toinen vaan jatkaa touhujaan,
eteenpäin, kuten aina.
On jo koteloinut sen tunteensa
joka pelottavasti liikahti.
Piiloutunut suojuksensa alle.