keskiviikko, 4. marraskuu 2015

Tekopositiivisuus ja tunteiden käsittely

Mitä tarkoittaa se, että on positiivinen ihminen? Kun tästä aiheesta keskustelee ihmisten kanssa, huomaa, että positiivisuuden käsitys riippuu paljolti siitä, miten sinut ihminen on itsensä kanssa, ja onko kyennyt kohtaamaan vaikeita tunteita itsessään, hyväksyykö omia negatiivisia tunnetilojaan. Ihminen voi pitää itseään yltiöpositiivisena, ja samalla kokea epämääräistä ahdistusta ja suurta vastustusta sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka ilmaisevat negatiivisia tunnetilojaan. Jotkut jopa tulevat sanomaan suoraan tai vihjailevat, että negatiivisten tunnetilojen ilmaiseminen on väärin, ja sitä pitäisi välttää. Onko se positiivisen ihmisen tunnusmerkki, että kieltää negatiivisen olemassaolon, ja ahdistuu sitä kohdatessaan?

Onko se positiivisuutta, että yritetään kieltää muita kertomasta, että mulla on nyt vähän huono päivä ja harmittaa? Jokainen voi itse päättää mitä muiden kanssa jakaa, mutta ehkä ei se ei kuitenkaan ole positiivisuutta, jos yrittää rajoittaa muiden ihmisten tunteiden ilmaisua. Lähinnä ajattelen, että siinä on takana omia tunnelukkoja, traumoja, jotka ovat käsittelemättä.

Itse koen olevani noin pääasiallisesti hyvinkin positiivinen ihminen, mutta juurikin sen takia, että en kasaa mitään sisääni, vaan puran sen pois, käsittelen ne tunteet, ja päästän niistä irti. Se ei ole mitään positiivisuutta, että vaikka kuinka vituttais, niin hampaat irvessä hymyilee ja kasaa kaikki ikävät tunteet sisäänsä. Silloin kun on huono päivä, pitää hyväksyä että on huono päivä, ja antaa niiden tunteiden tulla ja mennä. Eihän sellaista ihmistä olekaan, jolla ei olisi koskaan huonoa päivää.

On tietysti eri asia uskaltaa kohdata negatiiviset tunteensa ja käsitellä niitä, tai se, että  velloo negatiivisuudessa, pyörittää samoja asioita alusta loppuun, on ahdistunut eikä osaa päästää siitä irti. Se on negatiivisiin tunnetiloihin ja vihantunteisiin juuttumista, joka ei edistä henkistä hyvinvointia millään tavalla. Vihaan juuttuminen voi olla merkki masennuksesta. Masentunut ihminen jää kiinni ikäviin asioihin, valoa ja positiivisia puolia on vaikea nähdä missään. Mutta tilanne ei korjaannu sillä, että kielletään ne tunteet. Nämä ovat asian kaksi ääripäätä.

Asiat voi esittää juuri niin mustavalkoisina kuin haluaa. Meissä ihmisissä, ja elämässä ylipäätään, on kuitenkin kaikki harmaan sävyt. Negatiiviset tunteet ovat olemassa, meissä kaikissa. Niiden olemassaolon kieltäminen tai piilottaminen ei tee kenestäkään aidosti positiivista ihmistä. Se, että on välillä huono päivä, ärsyttää, ahistaa, tai ei vaan jaksa, ei myöskään tee kenestäkään negatiivista ihmistä. Se on inhimillistä. Se on tervettä. Negatiivisten tunteiden tukahduttaminen on tosi epätervettä, ja se kostautuu koska ne kasautuu möykyksi sisälle.

Vastakkainasettelulla, korostamalla sitä miten "minä en ole tuollainen", pyritään juurikin kieltämään sen oman pimeän puolen olemassaolo. Sen takia sitä ei kestetä nähdä toisissa, koska sitä ei tiedostamattaan hyväksy itsessään. Pohjimmiltaan me ihmiset emme ole niin kovin erilaisia. Meillä on vain erilaisia keinoja selviytyä oman itsemme kanssa vaikeissa tunnetiloissa.

Kaikki tunteet ovat tärkeitä ja tarpeellisia. Niillä on kaikilla oma olennainen tehtävänsä. Meidän kulttuurissamme, ja varsinkin meidän 70-luvulla ja sitä aiemmin syntyneiden kasvatuksessa, on ollut yleistä, että negatiivisten tunteiden ilmaisua ei ole lapsilta sallittu. Niinpä useimmat meistä eivät kykene millään tavalla käsittelemään omia ahdistuksen ja turhautumisentunteitaan, meille ei ole annettu minkäänlaisia työkaluja siihen. ”Kielletyt tunnetilat” uhkaavat olemassaoloamme, ja ne pyritään raivokkaasti työntämään sivuun, ja koemme myös suurena uhkana ihmiset jotka ilmaisevat näitä kiellettyjä tunteita. Ne herättävät meissä selittämättömän ahdistuksen, pohjimmiltaan kuolemanpelon.

Lapsi, jonka kaikkia tunteita ei sallita, joutuu tukahduttamaan osan itsestään tullakseen hyväksytyksi. Pienelle lapselle vanhempiensa hylkäämäksi joutuminen tarkoittaa kuolemaa, joten se on lapselle hyvin olennainen puolustusmekanismi: negatiivisia tunteita ei näytetä, jotta säilyy hengissä. Jotta tulee hyväksytyksi lapsuutensa perheessä, lapsi joutuu piilottamaan tai hävittämään pois osan tunteistaan. Se osa lapsen persoonasta jää näkymättömäksi, syntymättömäksi. Kuolemanpelko on vahva motivaattori. Se on kaiken kokemamme ahdistuksen perimmäinen tunnetila. Pyrimme estämään sitä tunnetta, haluamme eliminoida sen aiheuttajan elinpiirissämme. Omiin negatiivisiin tunteisiin tutustuminen on kuitenkin tärkeää ja hyödyllistä. Tukahdutettu viha sairastuttaa sekä mielen että kehon. Ja vielä - huutaminen ja raivoaminen ei ole vihantunteiden käsittelyä, se on vain painesäiliön purkamista. Sekin on joskus välttämätöntä, jos sinne säiliöön on kertynyt liikaa painetta.

Käsittelemällä negatiivisia tunteitaan - sallimalla itsensä tuntea ne ja hyväksymällä niiden olemassaolon, niistä voi päästää irti, ja säiliöön ei kerry turhaa tunnepitoista painolastia. Sitä kautta positiivisuus elämässä lisääntyy. Positiivisuus ei lisäänny niin, että kielletään negatiivisen olemassaolo. "Negatiivisuus on perseestä" lausahdus kertoo etupäässä vain siitä, että sen pyrkii kieltämään itsessään, välttämään sen käsittelyä. Tasapaino kaikessa on tärkeää, ping ja pong, Ilkka Kanervaa lainatakseni.

tiistai, 3. marraskuu 2015

Yön ajatukset

Yö on julma
ja raadollisen rehellinen
Se herättää sinut sikeimmästä unestasi
pakottaa kohtaamaan itsesi
vajavaisuutesi

Muistuttaa huonoista puolistasi,
vioistasi.
Äkkipikaistuksen kaduttavista sanoista
jotka satuttivat.
Tekemättä jääneistä töistä
Lunastamattomista lupauksista
Kyyneleestä lapsen poskella.
Olinko liian ankara?

Se kirjaston kirja
palauttamatta perkele
Jäiköhän takaovi lukitsematta?
En vieläkään maksanut sähkölaskua

Yö on säälimätön.
Ei se tarjoa piilopaikkoja itseltäsi
Ei mitään sijaistoimintoa
johon voisi uppoutua touhukkaana 
lohdulliseen unohdukseen

Hämärä tyhjyys
hiljaisuus
pakottaa kohtaamaan sen mitä olet
ja mitä et
ilman keinoa paeta
pehmittää särmiä
selitellä parhain päin.

Olet mitä olet.
Yö tekee näkyväksi
päivällä pois unohdetun
Kirkuu korvaan joka virheen
Toistaa kuvan peilissä
Sitä et pakene,
et kiistä.
Vääristääkö sen?

Mitä näet?
Itsesi, vai superegosi vauhdissa
perfektionismin sormi pystyssä heristelemässä
Uskotko sitä?

tiistai, 3. marraskuu 2015

Omien rajojen vetäminen - miten paljon siedän ja hyväksyn, miten paljon rohkenen vaatia?

Tiedostan, että minulla on ongelma. 

Olen liian hyväuskoinen. Uskon ihmisistä lähtökohtaisesti aina hyvää. Kuvittelen, että jos kerron epäkohdista, minua kuullaan, ja niihin tulee muutos. Jaksan odottaa sitä muutosta, ja haluan uskoa, että se tapahtuu. Odotan, uskon, enkä suostu näkemään sitä, että joku ihminen ei ehkä edes halua eikä yritä muuttua. Tai ei näe itse tarvetta muuttua, tai ei pysty siihen. Odotan liian pitkään, annan ylittää omat rajani kerta toisensa jälkeen, annan kohdella itseäni huonosti, enkä tee mitään. Ehkä en usko, että ansaitsisin parempaa? 

Kun on antanut jonkun kohdella itseään epäreilusti liian pitkään, kun omia rajoja on rikottu liian monta kertaa, ja siihen havahtuu liian myöhään, silloin nousee voimakas reaktio: Minua ei saa kohdella näin! Se on normaali, terve reaktio, jos ei ole osannut puolustaa itseään, eikä herätä vaatimaan parempaa kohtelua ajoissa. Olisi hyvä oppia.

Mutta kun se palautteen antaminenkin on joskus niin vaikeaa. Kaikki ihmiset eivät ole olemukseltaan niin kovin vastaanottavaisia. Herkkä ihminen vaistoaa sellaisen, jos jollekulle ei voi sanoa, syystä tai toisesta. Sitä intuitiota on vaikea analysoida auki, sen vain tietää. 

Jos pelkää sanoa ääneen, ja pelkää vastaanottajan reaktiota - sitä, että hän ei kuuntele, ehkä suuttuu, kieltää kaiken, ei ota mitään vastaan. Tai jos sellaista on jo saanut osakseen, ja tietää palautteen antamisen turhaksi? Ja jos pelkää vielä enemmän sitä, että palautteen antamisen jälkeen kohtelu muuttuu vieläkin huonommaksi, ja oma elämä vaikeutuu entisestään? Tai jos niin on jo tapahtunutkin!

Ymmärrän nyt niin hyvin, miksi lapset eivät kerro kiusaamisesta. Kun aikuiselle, rohkealle ja suorapuheisellekin voi käydä näin. Itseään yrittää suojella, mutta paradoksaalisesti sillä vahingoittaakin vain itseään, kun ei uskalla sanoa mitään. Suo siellä, vetelä täällä.

Elämä tarjoaa jatkuvasti oppimisen paikkoja. Luulin, että tässä kohtaa minun pitäisi oppia hyväksymään, ymmärtämään, sietämään toisen ihmisen epätäydellisyyksiä. Ehkä olikin tarkoitus oppia puolustamaan itseään, suojella rajojaan? Ehkä minä en vieläkään oikein osaa sitä?

No nyt on siedetty ja ymmärretty - vähän liian pitkään.  On puolustettu ja suojeltu - vähän liian myöhään ja ehkä liian kiivaasti - mutta osasin, opin. Annan anteeksi itselleni sen, etten vielä osannut ajoissa. Yritin kuitenkin. Luotin, ja uskoin toisessa ihmisessä olevaan hyvään. Se vaan ei vielä uskaltanut nousta pintaan.

Kyyniseksi en halua alkaa, mutta ehkä seuraavalla kerralla en luota ja usko niin pitkään. Ehkä annan vain pari mahdollisuutta, ja sitten toimin. En anna ärsyynnyksen muuttua tukahdutetuksi aggressioksi, vaan käytän sitä katalyyttinä, ja rohkaistun sen voimalla toimimaan, vaatimaan muutosta heti epäkohtan havaittuani. Suoraan, avoimesti. Ehkä.

Sehän aggression varsinainen tarkoitus ihmisessä onkin - antaa lisäpontta, herättää ihminen suojelemaan omia rajojaan.

Tai, ehkä ensi kerralla sattuu kohdalle ihminen, jolle uskaltaakin sanoa heti, kun joku asia vähänkin vaivaa - ihminen, joka ottaa palautteen vastaan, jo ihan naurettavan pienestä vihjeestäkin, ymmärtää vastuunsa, ja osaa muuttaa toimintaansa.

Ehkä. Tai sitten jotain ihan muuta. Elämä on suuri arvoitus.

maanantai, 2. marraskuu 2015

Kuka minä olen? Kelpaanko minä?

Sielu on kaunis. Kun ihminen on aito, oma itsensä, kauneus on sisäinen tila, joka näkyy silmistä, ja sen voi toinenkin ihminen kokea, tuntea joka solullaan. Läsnäolona. Sellaisen ihmisen läheisyydessä on yksinkertaista ja helppoa olla - kunhan on itsekin oma aito itsensä, eikä yritä olla mitään muuta kuin on. Luonnollisuus ja aitous on todellista kauneutta.

Ihmiset rakentavat ympärilleen kuoria. Ulkoista olemusta muokataan voimakkaasti. Emme koe olevamme riitävän kauniita, oma ulkomuotomme ei meille kelpaa, joten - rakennamme sen riittämättömyydentunteen suojaksi kuoria. Laitamme kasvoihin meikkiä, ripsiä pidennetään, kulmakarvat maalataan päälle. Sidotaan vyötärölle kaventavaa korsettia, rinnat pitää saada näyttämään suuremmalta, niitä muotoillaan, lisätään toppausta, kohotetaan. Käydään salilla, jotta lihakset olisivat isommat. Jotkut jopa kuluttavat paljon rahaa ulkonäkönsä keinotekoiseen paranteluun. Käydään rasvaimussa, lukuisissa kauneusleikkauksissa, ja jopa niin, että ollaan valmiita vahingoittamaan täysin tervettä kehoa, jotta ulkonäkö olisi mielestämme parempi. Vain ja ainoastaan, "jotta minä kelpaisin". Näemme ympärillämmekin koko ajan muokattuja kuoria. Ne ovat suojakuoria, joilla peitämme ja piilotamme hauraan itsemme muilta.

Kun oma aito itse ei kelpaa, kun on liian pelokas ja hauras olemaan se mitä on, ihmiset rakentavat ympärilleen tällaisia kuoria, jotta kelpaisivat muille, jotta kelpaisivat itselleen. "Yritän olla jotain sellaista mitä muut ihailevat, jotta minut hyväksyttäisi, jotta olisin enemmän kuin mitä muuten olen." Sen kuoren rakentamiseksi nähdään usein suunnattomasti vaivaa, siihen kulutetaan paljon aikaa ja energiaa. Monet verhoavat sen toiminnan  "itsestään huolehtimisen" valepukuun. Se on varmasti osittain tottakin, mutta en puhukaan nyt kuntourheilusta tai liikunnasta, jonka tarkoitus on ylläpitää tervettä ja toimivaa kehoa ja virkistää mieltä. Sellainen toki edistää sekä fyysistä että henkistä terveyttä.

Puhun siitä, kun homma lähtee vähän käsistä, kun motiivina ei ole kehon terveys, vaan toiminnalla paikataan tai peitetään oman itsetunnon vajavaisuuksia. Ettei ollenkaan edes tiedosteta itse, miksi toimimme näin.

Jokainen meistä tekee tätä jossain määrin. Kyllä me haluamme astua kotiovestamme ulos siistinä yleisilmeeltämme. Vähintäänkin kampaamme tukkamme ja valitsemme vaatteet, jotka eivät ole negatiivista huomiota herättäviä (risoja, ryppyisiä, likaisia). Elämä helpottuu, kun sulaudumme joukkoon, kun mukaudumme jonkinlaiseen normiin. Joku voi ajatella, että osoittaa sillä myös kunnioitusta muita kohtaan. Ehkä niinkin. Tämän toiminnan perusteet ymmärrän hyvin.

Mutta se oman ulkomuodon "parantelu", muokkaaminen - moniko on ajatellut, miksi tekee sitä? Tiedostammeko me toimintamme syvällisiä motiiveja itse? Kyseenalaistammeko koskaan sitä, miksi koen, että en ole riittävä muille näin, ilman meikkiä ja vartaloni muotoilua? Olenko minä oikeasti nyt parempi ja jotain enemmän, kun meikkaan omat kasvoni, "virheeni" piiloon? Lisäänkö itseeni jotain arvoa, kun muokkaan vartaloni miellyttämään muita, vastaamaan joitain ulkoapäin määriteltyjä kauneusihanteita? Miksi en ole riittävä? Ja ketä varten yritän lisätä itseeni arvoa? Kelpaisinko edes itselleni?

Surullisia kuoria ne ovat, kulisseja. Koska ihmiset pelkäävät kuollakseen sitä, että he eivät kelpaa, eivät ole tarpeeksi hyviä. Se on surullista.

Ihmiset tekevät paljon työtä sen eteen, että näyttäisivät muiden silmissä mahdollisimman hyvältä. Paljon, PALJON enemmän työtä vaatii kuitenkin se, että uskaltaa olla se, mikä aidosti on, että on oma itsensä, luonnollisesti. Sekä sisäisesti että ulkoisesti, mutta nyt puhun enemmän siitä ulkoisesta puolesta. Mutta eihän niitä kahta voi erottaa. Ulkoisen itsen hyväksymisprosessi on vahvasti sidoksissa sisäisen itsen hväksymiseen, ja uskon, että se prosessi eteneekin sisältä ulospäin. Ensin on oltava sinut itsensä, oman persoonansa kanssa, ja sen kautta myös vähenee tarve peittää aitouttaan ulkoisilla seikoilla.

Se on sisäistä työtä, joka vaatisi aikaa, tilaa, hiljentymistä. Vähän omaan itseensä katsomista, tunteidensa käsittelyä. Ja voi hyvän tähden, miten kovasti vaivaa ihmiset näkevät sitä työtä vältellessään! Monet kuluttavat koko ainutlaatuisen elämänsä rakentaakseen näitä kuoria, joilla piilottavat itsensä, jotta kukaan ei näkisi heidän heikkouksiaan, haavoittuvuuttaan, aitouttaan. Ja meidän kiireisessä kulttuurissamme puuhakkuutta ja asioiden tekemistä, aikaansaamista arvostetaan. Kaiken tekevä ja aikaansaava, suorittava ihminen nostetaan jalustalle, häntä katsotaan ylöspäin, nostetaan ihanteeksi. Ja se vastakohta, itsensä kanssa hiljentyminen, paikallaanolo, tekemättömyys - se, mitä tuon sisäisen prosessin aloittaminen väistämättäkin vaatisi, jonkinlaisen pysähtymisen - sitä pidetään helposti laiskuuden ilmentymänä, ja sellaista ihmistä ei pidetä arvokkaana, joka ei suorita ja tuota paljon rahaa. Ympyrä sulkeutuu - kukaan ei halua muiden pitävän itseään arvottomana, tyhjäntoimittajana, laiskana. Ja koska emme muutenkaan pidä itseämme riitävän hyvänä, miksi ihmeessä vielä tieten tahtoen asettaisimme itsemme alttiiksi sellaiselle arvostelulle, pysähtymällä vain olemaan ja lopettamaan sen korkeasti arvostetun suorittamisen!

Pysähtyminen vaatii hyvin syvän kriisin elämässä. Sellaisen tilanteen, jossa ihminen on revitty aivan paljaaksi kaikista suojauksistaan, että elämä on niin riekaleina, ettei siinä kohtaa enää kykene välittämään siitä, miten muut minut näkevät, ja arvostavatko he minua. Niin syvän kriisin, ettei riitä enää energiaa ajatella muiden mielipiteitä. Kun jaksaa hädin tuskin olla olemassa. Sellaiset kriisit ovat itse asiassa suuria siunauksia. Ne annetaan meille lahjana! Niiden kautta meidän on mahdollista irtautua tuosta miellyttämisen ja suorittamisen kehästä. Ne pysäyttävät meidät, ja järjestävät elämäämme sen pysähtyneisyyden tilan, jossa meillä on mahdollisuus katsoa syvälle itseemme, ja alkaa nähdä itsemme, tunteemme, ja nähdä kaikkien rakentamiemme kuorien ja ulkoisen kuorrutuksen läpi.

Meille annetaan kriiseissä mahdollisuus riisua painavat, ahdistavat kuoremme. Mutta pitää uskaltaa. Vaatii rohkeutta ottaa erilainen näkökulma itseensä, ja koko maailmaan. Eläköön kriisit!

maanantai, 2. marraskuu 2015

Pitäkää tunkkinne

On taas vaihteeksi sellainen olo, että pitäkää tunkkinne, koko maailma.

Olen tehnyt vuosikausia töitä sen eteen, että olen pikkuhiljaa syntynyt omaksi itsekseni, hyväksynyt itseni, sellaisena kuin olen, vaikkakin erilainen, ja ehkä jonkun mielestä omituinen. Olen kuorinut päältäni pois ne kerrokset, jotka koostuivat siitä, mitä muut minulta odottavat, mitä yhteiskunta odottaa, miten ns. ystävät olettavat minun käyttäytyvän. ("Ns. ystävät" ovat niitä ihmisiä, joita en tämän oman prosessini edetessä ole enää juurikaan nähnyt lähelläni. Kyllä minulla on ihan todellisia ystäviä. Heitä on vain muutama. He eivät odota tai oleta minun olevan mitään muuta kuin mitä olen.) Nyt olen vain minä, ja olen aito, oma itseni. Tämän työn kautta olen päässyt eroon masennuksesta. Mutta en tästä ajoittain iskevästä alakulosta, kun kerta toisensa jälkeen törmään siihen, että minä en omana itsenäni kelpaa muille.

Ei pidä käsittää väärin - en minä kaipaa muiden hyväksyntää sille, että olen minä. Muuten olisin epäilemättä edelleen masennuksen syövereissä. Törmään siihen, että ihmiset eivät kestä rehellisyyttäni, tai sitä että minulla on asioista vahvoja mielipiteitä. Törmään näkymättömään seinään - minut dissataan, työnnetään sivuun projekteista, joihin minulla olisi ollut kykyjeni puolesta täysi mahdollisuus ja oikeus osallistua. Koko elämäni ajan minua seurannut ulkopuolisuuden tunne seuraa yhä edelleen mukana. Koska minä olen minä.

Enää en suostu muita miellyttääkseni teeskentelemään muuta kuin mitä olen. En myötäile heikkoitsetuntoisten epävarmuuksia, vaan puhun totuuteni suoraan, sanon asiat asioina. Sen takia joudun usein ulkopuoliseksi, sivuun työnnetyksi. Tulee ihan samanlainen olo kuin yläasteiässä, kun koskaan et ollut hyväksytty siihen porukkaan, jossa "kaikki muut" oli, ja missä tehtiin kaikkea mukavaa. Minä olen edelleen se outo, seison yksin pihan reunoilla välitunnilla, katsoen sivusta, miten muilla on kivaa. Ja ne muut, eivät ne oikeastaan edes huomaa minua. Niillä on niin kivaa, ettei niillä ole aikaa huomata. Tai sitten ne sulkevat silmänsä tietoisesti, koska pelkäävät totuutta puolustaessaan joutuvansa itse sinne pihan reunamille, oudoksi, yksinäiseksi sivustaseuraajaksi. Tai yksinkertaisesti vain pelkäävät astua esiin ja puhua. Haluavat olla mukana, olla helppo ja kiva kaveri, sopeutua. Jokainen huolehtikoot itsestään.

Toisinaan tekee mieli lopettaa kaikki sosiaalinen kanssakäyminen näillä fiiliksillä. Pitäkööt tunkkinsa. Voin eristäytyä yksinäisyyteen, viihdyn ihan hyvin myös itseni seurassa. Kun en kelpaa, niin en kelpaa. Vaikka oikeastihan se ongelma on siellä toisessa päässä, siinä henkilössä, joka ei kestä totuudenmukaista ja aitoa ihmistä, ja sen takia työntää sen ihmisen sivuun, jotta hänen ei tarvitsisi kohdata omia epävarmuudentunteitaan. Jotta hänelle itselleen ei tulisi epämukava olo.

Jokaisella meistä on epävarmuuden tunteita. Jotkut kykenevät kohtaamaan heikkouden ja haavoittuvuuden itsessään. Toiset rakentavat kiivaasti ympärilleen näennäisen itsevarmuuden suojakuorta, jonka suojassa heikko ja haavoittuva minuus piilottelee, arkana ja epävarmana. "Mitä jos ne huomaavat epävarmuuteni! Entä jos ne tajuavat, etten olekaan vahva, voimakas, täydellinen!?" Kun aito ihminen astuu sen kuoren lähelle, aitouden valo osuu suoraan sen keinotekoisen kuoren säröihin. Ja sieltä säröistä paistaa silloin heikkous, epävarmuus, avuttomuudentunne. Sellaisia asioita tulee näkyviin, joita se ihminen on koko ikänsä yrittänyt piilottaa itseltäänkin, uutterasti rakentamallaan suojakuorella. Se henkilö, joka tekee särön näkyväksi, on suuri uhka! Hänet täytyy eliminoida, hiljentää, poistaa vaikutuspiiristä. Ettei oma heikkous paljastuisi muille, ja itselle. Koko huolella rakennettu minuus on vaarassa sortua.

Tämän takia minä seison koulun pihan laitamilla yksin. Tämän takia olen ulkopuolinen. Tästä syystä minua ei valita siihen porukkaan, joka pääsee mukaan, jolla on hauskaa yhdessä. Koska olen aito, oma itseni, puhun suoraan, kun on asiaa, en myötäile, en mielistele, enkä niele huonoa kohtelua.

Minä seison mieluummin yksin. Aitous ja rehellisyys eivät ole kauppatavaraa.

Täällä pihan reunoilla kyllä paistaa aurinko aika kauniisti. Luontokin tarjoilee runsain mitoin syksyn hehkua ja kauneutta. Ehkä minä mieluummin seisonkin täällä, kuin tunkkaisessa sisäilmassa, homeitiöiden täyttämissä huoneissa, joissa ei uskalleta sanoa mitään ajatuksia ääneen, sen pelossa, että jos joku ei tykkää, kun minulla on mielipide. Täällä pihan reunamilla on aika helppo hengittää. Ja kyllä tänne aika ajoin eksyy käymäänkin joku sellainen, jota ei pelota suunnattomasti se, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä.

Jos hakisin paikkani yhteisössä tukahduttamalla itseni ja mielipiteeni, kelvatakseni muille, siltikin - ja nimenomaan silloin - kokisin itseni ulkopuoliseksi yhteisössä. Eihän se olisi silloin minä, joka siinä on sosiaalisesti muiden kanssa yhdessä. Näyttelisin jotakin, mitä en ole. Kuten joku viisas on joskus sanonut: on parempi olla vihattu sen takia minkälainen olet, kuin olla ihailtu sen takia, minkälainen et ole. Kompromisseihin kykenen asioista, mutta en omasta persoonastani. Sieluani en myy sosiaalisuuden tähden. Vaikka miten päin asiaa mietin, niin tulen aina siihen tulokseen, että ei ole mahdollista. En edes osaisi enää vaikka yrittäisin. En ole koskaan osannut valehdella, ja koen myötäilyn, miellyttämisenhalun ja asioiden sanomatta jättämisenkin valehteluksi. En vaan osaa.

Joku ehkä päättelee tästä, että pidän itseäni muiden yläpuolella, tai jotenkin parempana. Siitä ei ole kysymys! En minä ole parempi enkä huonompi kuin joku muu, eikä sellaisella ole edes mitään merkitystä. Pyrin olemaan luokittelematta ihmisiä. Olen vain se mikä olen, kun en osaa, enkä haluakaan olla mitään muuta. Ja kovasti toivoisin että kaikki muutkin olisivat vain omia itsejään. Niin kauan kuin ne muut eivät ole, ne tarvitsevat jonkinlaista hyväksyntää minulta, myötäilyä, nyökyttelyä samanmielisyyden merkiksi. Ja jos eivät sitä saa, tulkitsevat, että "tuo ei pidä minusta, siispä en ole hänen kanssan tekemisissä, välttelen, karttelen." Ja minä olen vain oma itseni. En töykeä - vain suora ja rehellinen. Asiat asioina, ilman kiemurtelua.

Ja jokainen on vastuussa omien epävarmuuksiensa kohtaamisesta ja omista tunteistaan. Jos ei kykyene kohtaamaan itseään, niin siitä on turha syyttää muita ihmisiä.